Suuren sielun kesyttämätön sitkeys ja lumous tekivät vaikutuksensa; voima polvistui sankarillisen lempeyden edessä.[21] Hindujen asian kaikkein kiihkein vastustaja, kenraali Smuts, joka v. 1909 julisti, ettei hän koskaan pyyhkisi riidanalaisesta laista erästä hinduille loukkaavaa kohtaa, tunnusti viisi vuotta myöhemmin olevansa onnellinen saadessaan sen poistaa.[22]
Eräs valtakunnan komissioni teki vaikeutta Gandhille melkein kaikissa kohdin. V. 1914 eräs säädös peruutti intialaisilta kolmen punnan veron ja myönsi oleskeluvapauden Natalissa kaikille hinduille, jotka halusivat jäädä sinne vapaiksi työmiehiksi. Kahdenkymmenen vuoden uhrauksien jälkeen »Pois vastarinta» oli voittanut.
* * * * *
Gandhi palasi Intiaan nauttien johtajan arvovaltaa. Kansallisen riippumattomuuden liike oli siellä ollut kasvamassa jo vuosisadan alusta saakka. Kolmekymmentä vuotta sitä ennen eräät sivistyneet englantilaiset A. O. Hume ja Sir William Wedderburn (vapaamielisiä poliitikkoja) olivat perustaneet Intian Kansallis-Kongressin, jota he kauan säilyttivät luonteeltaan lojaalisena, koettaen sovittaa Intian etuja yhteen englantilaisten ylivallan kanssa. Japanin Venäjästä saama voitto herätti Aasiassa rotuylpeyden tunteen, ja lordi Curzonin yllytykset loukkasivat Intian isänmaanystäviä. Kongressin keskuudessa muodostui äärimmäisyyspuolue, jonka taistelukiihko saavutti vastakaikua maassa. Vanha perustuslaillinen puolue pysyi kuitenkin maailmansotaan saakka J. K. Gokhalen vaikutuksesta rehellisesti isänmaallisena, mutta samalla uskollisena Englannille; ja kansallinen tunne, joka tästälähin elähdytti Intian edustajain kokousta, johti heidät vaatimaan itsehallintoa (Svarâj), mistä käsitteeestä ei ollut siihen saakka päästy yksimielisyyteen. Toiset mukautuivat yhteistyöhön englantilaisten kanssa, toiset halusivat karkoittaa Intiasta eurooppalaiset; toiset tahtoivat ottaa mallia Kanadasta ja Etelä-Afrikasta, toiset Japanista. Gandhi antoi ratkaisunsa, mikä oli vähemmän poliittinen kuin uskonnollinen ja pohjaltaan perinpohjaisempi kuin mitkään muut (Hind Swarâj). Häneltä puuttui, mitä tulee sen sovittamiseen käytännöllisiin tosiasioihin, ympäristönsä täsmällistä tuntemista; sillä vaikkakin hänellä pitkänä oleskeluaikanansa Etelä-Afrikassa oli ollut hyödyllistä kokemusta hindujen sielunelämästä ja ahimsân vastustamattomasta aseesta, oli hän ollut kaksikymmentä kolme vuotta kaukana maastaan. Hän malttoi mielensä ja tyytyi tekemään huomioita.[23]
Hän oli vielä niin kaukana vallankumousajatuksesta valtakuntaa vastaan, että hän maailmansodan puhjetessa v. 1914 lähti Englantiin siellä värvätäkseen ambulanssijoukon. »Hän uskoi rehellisesti (kirjoitti hän v. 1921) olevansa valtakunnan kansalainen.» Hän mainitsi sen v. 1920 monta kertaa kirjeissään kaikille Intian englantilaisille: »Rakkaat ystävät, ei kukaan englantilainen ole enemmän kuin minä pyrkinyt edistämään valtakunnan yhteyttä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden julkisen toimintani aikana. Olen neljä kertaa asettanut elämäni vaaraan Englannin takia. … Vuoteen 1919 saakka olen puhunut yhteistyöstä vilpittömällä vakaumuksella…»
Hän ei ollut ainoa. Koko Intia oli v. 1914 joutunut »oikeussodan» ulkokullatun ihanteellisuuden lumoihin. Yllyttääkseen sitä apuun oli Englannin hallitus välkytellyt sille suuria tulevaisuudenlupauksia. Hartaasti toivottu homerule esitettiin yhtenä sellaisena. Elokuussa v. 1917 Intian asiain älykäs valtiosihteeri E.S. Montagu lupasi Intialle vastuunalaisen hallituksen; Intian kanssa käytiin neuvotteluihin, ja heinäkuussa v. 1918 varakuningas lordi Chelmsford allekirjoitti yhdessä Montagun kanssa julkisen esityksen perustuslain parantamiseksi.
Entente-armeijain vaara oli suuri vuoden 1918 ensimmäisinä kuukausina. Lloyd George oli huhtikuun 2 p:nä ulottanut asevelvolliskutsunnan Intiaankin, ja sotakonferenssi, joka kokoontui Delhissä saman kuun lopussa, julisti Intian riippumattomuuden olevan läheisen ajankysymyksen. Intia vastasi lähettämällä sotajoukkoja, ja Gandhi tarjosi vielä kerran Englannille lojaalista avustustaan. Intia varusti sotaan 950.000 miestä; se teki äärettömiä aineellisia uhrauksia. Ja se odotti luottamuksella uskollisuutensa palkitsemista.
Herääminen oli kauhea. Vuoden loppupuolella vaara oli ohi, mutta unohdettu oli myöskin muisto tehdyistä palveluksista. Kun aselepo oli päätetty, ei hallitus enää vaivautunut näyttelemään hyvän kaitselmuksen osaa. Kaukana siitä, että olisi suonut uusia vapauksia Intialle, se lakkautti entisetkin. Eräät uudet lait, »Rowlatt»-lait, jotka esitettiin Delhin keisarillisessa lakiasäätävässä neuvottelussa helmikuussa 1919, sisälsivät loukkaavaa epäluuloa tätä maata kohtaan, joka oli juuri antanut niin monta uskollisuuden osoitusta. Ne vakiinnuttivat Intian puolustuskin sodanaikaiset säädökset, palauttaen salaisen poliisin, ennakkosensuurin, — kaikki nämä todellisen piiritystilan hirmuvaltaiset toimenpiteet.
Petetty Intia hätkähti harmista. Kapina alkoi.[24] Gandhi järjesti sen.
Hän oli lujentanut asemansa edellisinä vuosina yhteiskunnallisilla parannuksilla, pyrkien parantamaan etenkin maanviljelystyöläisten olosuhteita. Ja kenenkään huomaamatta hän oli eräissä v. 1918 sattuneissa maanviljelysmellakoissa voitollisesti kokeillut hirveällä aseellaan, jota hän pian tuli käyttämään kansallisissa taisteluissa: tuolla intohimoisella »pois vastarinta»-opilla, joka oli hänestä lähtöisin ja jota myöhemmin tarkastelemme hänen sille antamalla nimellä Satyâgraha.