Mutta hän oli pysynyt vuoteen 1919 saakka ikäänkuin syrjässä intialaisesta kansallisliikkeestä, jonka edistyneimmät jäsenet rouva Annie Borantin v. 1916 yhdistäminä tunnustivat nyt johtajakseen suuren intialaisen Lokamanya Bal Gangadhar Tilakin. Tämä oli harvinaisen tarmokas mies, jossa yhdistyi sitkeäksi rautakimpuksi loistava järki, teräksinen tahdon voima ja ylhäinen luonne; jolla oli laajemmat aivot kuin Gandhilla ja vankemmasti vanhan aasialaisen sivistyksen ravitsemat; tiedemies, matemaatikko, oppinut; mies, joka oli uhrannut kaikki nerokkaat pyrkimykset isänmaansa palvelukseen ja oli Gandhin tavoin vapaa kaikesta henkilökohtaisesta kunnianhimosta; joka odotti vain asiansa voittoa vetäytyäkseen näyttämöltä ja ryhtyäkseen uudestaan tieteelliseen työhönsä. Niin kauan kuin hän eli, pysyi hän Intian tunnustettuna johtajana. Mitä olisi tapahtunutkaan elokuussa 1920, ellei ennenaikainen kuolema olisi häntä kohdannut? Gandhi, joka taipui hänen neronsa johdettavaksi, noudatti aivan toisenlaisia poliittisia toimintatapoja, ja epäilemättä hän olisi säilyttänyt, jos Tilak olisi elänyt, vain jonkinlaisen uskonnollisen johdon liikkeessä. Millainen olisikaan ollut Intian kansojen innostus tämän kaksinkertaisen johdon alla! Ei mikään olisi voinut sitä vastustaa, sillä Tilak oli toiminnan mestari, kuten Gandhi sisäisten voimien hallitsija. Kohtalo oli kuitenkin määrännyt toisin: ehkä vahingoksi Intialle ja Gandhille itselleen. Vähemmistön, siveellisen valiojoukon johtajan osa olisi paremmin vastannut hänen luonnettaan ja salaista mielitekoaan. Hän olisi jättänyt Tilakille mielellään enemmistön johdon. Hänellä ei ole koskaan ollut uskoa enemmistöön, kuten Tilakilla oli. Tämä toiminnan matemaatikko uskoi massoihin. Hän oli synnynnäinen demokraatti. Hän oli myöskin täydellä todella poliitikko eikä sellaisena välittänyt uskonnon vaatimuksista. Hän sanoi: »politiikka ei ollut sadhuja (pyhiä, hurskaita miehiä) varten». Tämä tiedemies olisi uhrannut, niin hän itse väitti, yksinpä totuudenkin maansa vapauden hyväksi. Ja tämä rehellinen kunnon mies, jonka elämä oli tahrattoman puhdas, ei epäillyt sanoa, että politiikassa kaikki on luvallista. Voi ajatella, että tällaisen luonteen ja Moskovan diktaattorin luonteen välillä olisi ajatustenvaihto ollut mahdollinen. Mutta Gandhin ajatus on siinä kohdassa muuttumaton.[25] Vaikkakin Tilakin ja Gandhin väliset keskustelut todistivat heidän henkilökohtaisesti syvästi kunnioittavan toisiaan, vahvistivat ne vain heidän menetelmiensä vastakkaisuuden, — toisin sanoen, rehellisinä miehinä he kumpikin toiminnassaan seurasivat tarkkaan ajatuksen viitoittamia teitä — heidän henkilöllisyyksiään ohjaavien imperatiivien vastakkaisuuden. Gandhi lausuu Tilakille suoraan, että velvoitettuna valitsemaan hän uhraisi mieluummin vapauden kuin totuuden. Ja vaikka hänellä onkin uskonnollista rakkautta maataan kohtaan, asettaa hän uskontonsa vielä korkeammalle kuin maansa.

»Olen avioliitossa Intian kanssa, olen sille velkaa kaiken. Minä uskon, että sillä on kutsumuksensa. Ellei, olisi tämä minulle koettelemuksen hetki, ja toivon, että sittenkin pysyisin horjumatonna. Minun uskonnollani ei ole maantieteellisiä rajoja. Jos uskoni on elävä, voittaa se rakkauteni Intiaankin.»[26]

Suuria sanoja, jotka antavat inhimillisen tarkoituksen taistelulle, jota nyt käymme kuvaamaan: sillä ne tekevät Intian apostolista maailman apostolin, kaikkien ihmisten kansalaistoverin.[27] Meidän kaikkien on otettava osaa taisteluun, jonka Mahatma neljä vuotta sitten aloitti.

* * * * *

On pantava merkille, että hän yksinpä silloinkin, kun ottaa johtaakseen taistelua Rowlatt-lakia vastaan, tekee sen »vieroittaakseen tämän liikkeen pois väkivallan tieltä.»[28] Sillä kapina kuitenkin kaikitenkin tulee ja sitä on ohjattava. Jotta voisi hyvin ymmärtää, mitä nyt seuraa, on muistettava, että Gandhin ajatus toimii kahdessa kerroksessa: alempana ovat hyvin vanhat uskonnolliset perustukset ja niiden yläpuolella yhteiskunnallinen toiminta, jonka hän rakentaa näille näkymättömille maanalaisille perustoille, sovittaen sen todellisiin mahdollisuuksiin ja maansa toivomuksiin. Hän on uskonnollinen luonnostaan, poliitikko välttämättömyyden pakosta. Sitä mukaa kuin tapausten paino ja kansan muiden johtajien poistuminen pakottavat häntä ottamaan tehtäväkseen laivan ohjaamisen myrskyssä, vakiintuu hänen toimintansa poliittinen ja käytännöllinen luonne.

Mutta rakennuksen pääosana pysyy aina maan-alainen perustus: se on laaja ja syvä ja tehty kantamaan aivan toisenlaista temppeliä kuin pakosta hätäisesti kyhättyä; se yksin on pysyvä, kaikki muu on väliaikaista ja määrätty siirryntävuosien käyttöön. On siis tärkeätä tuntea tämä maanalainen kirkko, jossa Gandhin ajatus on saanut vankan asuinsijansa. Sinne hän pakenee joka päivä saadakseen toimeensa uusia voimia ylhäältä.

Gandhi uskoo hartaasti kansansa uskontoon, hindulaisuuteen; mutta ei tiedemiehen tavoin kirjaimeen kiintyneenä; ei myöskään arvostelukyvyttömänä uskonnollisena kiihkoilijana, jollainen sokeasti hyväksyy kaikki vanhat traditiot. Hänen uskonnollaan on kaksinkertainen valvonta: omatunto ja järki.

»Minä en tee uskonnosta itselleni epäjumalaa enkä salli mitään sen nimeen pyhitettyä pahaa.[29] Minulla ei ole mitään halua vetää yhtäkään olentoa mukaani, ellen voi vedota hänen järkeensä. Minä hylkään vanhimpien sâstrojen jumalallisuuden, elleivät ne vakuuta järkeäni…»[30]

Toiselta puolen — ja tämä on pääkohta — hän ei tunnusta eikä tahdo väittää hindulaisuuden olevan ainoa autuaaksitekevä uskonoppi.

»En usko Vedojen yksinomaiseen jumaluuteen. Uskon että Biblia, Koraani ja Zend-Avesta ovat yhtä jumalaisesti innoitetut kuin Vedat… Hinduismi ei ole lähetyssaarnaaja. Siinä on tilaa kaikkien maailman profeettojen ihailulle… Se sanoo jokaiselle, että on ihailtava Jumalaa uskonsa tai Dharmansa mukaan; ja siten se elää rauhassa kaikkien uskontojen kanssa.»[31]