Väkivallan tuuli on laassut maailmaa. Tässä rajuilmassa, joka hävittää sivistyksemme laihot, ei ole mitään odottamatonta. Vuosisatojen raa'an vallankumouksen epäjumalaisen aatteellisuuden kiihoittaman, kansan valtojen sokean apinoinnin levittämän kansallisen ylpeyden, — ja huippuna: epäinhimillisen industrialismin ja ahneen rahavallan vuosisadan, orjuuttavan koneellisuuden, taloudellisen materialismin, jossa sielu kuolee tukahtuen, — täytyi tietysti viedä näihin kohtalokkaihin myllerryksiin, joissa Lännen aarteet häviävät. Ei ole kyllin sanoa, että tämä oli tarpeen vaatimaa. Tässä on kohtalon sormi. Jokainen kansa syöksee turmioon toisen kansan samojen periaatteiden nimessä, jotka ohjasivat Kainin pyrkimyksiä ja vaistoja. Kaikki, — niin natsionalistit, fascistit kuin bolsevikit, niin sorretut kansat ja luokat kuin sortajakansat ja -luokatkin, — vaativat itselleen, kieltäen sen muilta, oikeutta väkivaltaan, joka niistä näyttää oikeudelta. Puoli vuosisataa sitten voima kävi ennen oikeutta. Nykyhetkellä on asia pahempi: voima on oikeus. Se on sen niellyt. Tässä vanhassa vierivässä maailmassa ei ole mitään turvaa, mitään toivoa. Ei yhtään suurta valoa. Kirkko antaa annoksittain typeriä hyveellisiä neuvoja, varovaisesti valvoen, ettei se joutuisi eripuraisuuteen mahtavien kanssa; muuten se vain neuvoo, antamatta itse esimerkkiä. Laimeat rauhanmiehet määkivät toivovasti, ja ihminen tuntee, että he epäröivät; he puhuvat uskosta, jonka omistamisesta he eivät ole varmoja. Kuka koettelisi tätä heidän uskoaan? Ja kuinka, keskellä tätä maailmaa, joka sen kieltää? — Millä sitten usko itsensä todistaa? Toiminnalla!
Tässä Sanoma maailmalle, kuten Gandhi sitä nimittää, Intian sanoma:
»Uhrautukaamme!»
Ja Tagore on sen toistanut lumoavin sanoin, sillä tässä ylpeässä periaatteessa Tagore ja Gandhi ovat yhtä mieltä!
»… Toivon voimakkaana kasvavan tämän uhrautumishengen, tämän suostumuksen kärsimykseen. Se on oikeata vapautta… Ei yksikään arvo ole korkeampi, — ei edes kansallinen riippumattomuus… Lännellä on järkkymätön uskonsa voimaan ja aineelliseen rikkauteen: huutakoon se siis rauhan ja aseistariisumisen puolesta, sen julmuus on muriseva aina vain kovemmin. Se on kuin kala, jota haavoittaa veden puristus ja joka tahtoisi lentää: loistava ajatus! Mutta aivan mahdoton kalan toteuttaa. Meidän, intialaisten on näytettävä maailmalle, mikä on totuus, joka ei tee ainoastaan mahdolliseksi aseista riisumista, vaan muuttaa sen voimaksi. Se, että siveellinen voima on suurempi raakaa voimaa, on aseettoman kansan todistettava. Elämän kehitys osoittaa, että se on vähitellen heittänyt hirvittävän aseiden taakan ja kauhean lihajoukon, siihen päivään saakka, jolloin ihmisestä on tullut raa'an maailman valloittaja. Tulee päivä, jolloin heikko, täydellisesti aseista vapaa sydämen-ihminen osoittaa, että lempeät ovat maan perijät. On siis johdonmukaista, että ruumiiltaan heikko ja kaikkia aineellisia lähteitä vailla oleva Mahatma Gandhi herättää lempeiden ja nöyrien äärettömän voiman, joka odottaa loukatun ja sivuutetun Intian inhimillisyyden sydämen kätköissä. Intian kohtalot ovat valinneet liittolaiseksi Nârâyanan, eikä Nârâyani-senâa, sielun voiman, eikä lihaksen voimaa. Sen tulee kohottaa ihmishistoria aineellisen sekamelskan likaiselta tasolta hengen taistojen huipuille… Vaikka Lännestä oppimamme lauseet johtaisivat meidät harhaan, Swarâj (Home Rule) ei ole päämäärämme. Meidän taistelumme on henkistä taistelua. Se on taistelua Ihmisen puolesta. Meidän tulee vapauttaa ihminen niistä verkoista, joita se on ympärilleen kutonut, kansallisen itsekkyyden järjestöistä. Meidän tulee vakuuttaa perhoselle, että taivaan vapaus on suurempiarvoinen kuin kotelon suoja… Meidän kielestämme puuttuu kansallisuutta merkitsevä sana. Kun lainaamme tämän sanan muilta kansoilta, niin ei se meille ollenkaan sovi, sillä meidän tulee liittyä Nârâyanaan, korkeimpaan olentoon; ja meidän voittomme ei anna meille muuta kuin voiton Jumalan maailmalle… Jos voimme uhmata voimakkaita, rikkaita, aseita, paljastaen maailmalle kuolemattoman hengen voiman, syöksyisi Lihan jättiläisen koko linna tyhjyyteen. Ja silloin ihminen löytäisi todellisen Swarâjin. Me, Idän ryysyiset kerjäläiset, me valloitamme vapauden koko ihmiskunnalle…»
Oi, Tagore, Gandhi, Intian virrat, jotka Induksen ja Gangeksen kaltaisina suljette kaksoissyleilyynne Idän ja Lännen, — toinen sankarillisen toiminnan murhenäytelmä, toinen laaja valon unelma, — molemmatkin Jumalasta virraten, levittäkää hänen kylvöään väkivallan auran kyntämän maailman ylle!
* * * * *
»Meidän taistelumme saavutuksena», selittää Gandhi, »on ystävyys koko maailman kanssa. »Pois väkivalta» on saapunut ihmisten keskeen, ja se pysyy. Se on maailmanrauhan julistaja…»
Maailmanrauha on kaukana. Meillä ei ole harhakuvia. Olemme runsaasti nähneet puolen vuosisadan kuluessa ihmisen valheita, ilkeyksiä ja raakuuksia. Tämä ei silti ollenkaan estä sitä rakastamasta. Sillä huonoimmallakin on jotain nescio quid Dei… Me tunnemme sen aineellisen kohtalokkuuden, joka lepää raskaana XX vuosisadan Euroopan yllä, Euroopan, jota puristavat taloudellisten ehtojen murskaava determinismi ja intohimojen sekä kivettyneiden erheiden vuosisadat, jotka muodostavat aikamme sielujen ympärille kovan, valoa päästämättömän kuoren. Mutta me tunnemme myöskin hengen ihmeet. Historioitsija, me olemme nähneet näiden ihmeiden salamain läpäisevän paljon pimeämpiä taivaita kuin meidän. Erinäisinä hetkinä me kuulemme Intiassa Šivan rummun: »Mestari-tanssija peittää hurjan katseensa ja ohjaa askelensa pelastaakseen kuilusta maailmankaikkeuden»…[94]
Väkivallan (vallankumouksellisen tai taantumuksellisen) realipoliitikot pilkkaavat tätä uskoa ja he osoittavat täten tietämättömyyttään syvistä totuuksista. Pilkatkoot! Minulla on tämä usko. Näen sitä Euroopassa solvattavan ja vainottavan; ja omassa maassa meitä on kourallinen… (Onko meitä korallistakaan?…) Mutta vaikka uskoisin aivan yksin, välipä siitä? Uskon ominaisuus on — kaukana maailman vihamielisyyden kieltämisestä — nähdä tämä vihamielisyys ja uskoa kuitenkin, sen uhalla, mikä on vielä parempi! Sillä usko on taistelua. Ja meidän »pois väkivalta» -aatteemme on raskainta taistelua. Rauhan tie ei ole heikkouden tie. Vihaamme enemmän heikkoutta kuin väkivaltaa. Ei mikään tule arvoonsa ilman voimaa; ei paha eikä hyvä. Ja enemmän arvoinen on täydellinen paha kuin salvettu hyvä. Voihkiva rauhanaate on rauhalle kuolettava: se on pelkuruutta ja uskon puutetta. Ne, jotka eivät usko tai jotka pelkäävät, peräytykööt! Rauhan tie on itsensä uhrausta.
Tämä on Gandhin opetus.[95] Siltä puuttuu vain Risti. Jokainen tietää, että ilman juutalaisia Rooma olisi sen kieltänyt Kristukselta. Ja brittiläinen valtakunta on Rooman valtakunnan veroinen. Mutta into on annettu. Idän kansojen sielua on se liikuttanut syvyyksiä myöten, ja sen värähtelyt leviävät yli koko maan.