»Mieluummin näkisin itseni kappaleiksi silvottuna», hän kirjoittaa, »kuin olisin tunnustamatta poljettujen luokkien jäseniä veljikseni… En halua uudestisyntyä; mutta jos se tapahtuu, niin tahtoisin syntyä pariain joukkoon jakaakseni heidän häpeänsä ja tehdäkseni työtä heidän vapauttamisekseen…»
Hän otti omakseen pienen »koskettamattoman» ja puhuu hellästi tästä suloisesta seitsenvuotisesta rajupäästä, joka oli hänen kotinsa sateena ja päivänpaisteena.
Olen jo sanonut kylliksi näyttääkseni hindulaisen uskontunnustuksen verhon alta suuren evankelisen sydämen. Lempeämmän, sovittelevamman kuin Tolstoin ja — jos niin uskallan sanoa — laajakäsitteisessä mielessä luontaisemmin »kristityn»: sillä Tolstoi on sitä vähemmin luonnosta kuin halusta.
Se asia, jossa näiden kahden miehen samankaltaisuus näkyy, jossa Tolstoin vaikutus Gandhiin ehkä on ollut suurin, on jälkimmäisen tuomitseva kanta Euroopan sivistykseen nähden. Rousseausta saakka sivistystä ovat tuominneet yhtämittaa Euroopan vapaimmat henget, ja uudestaherännyt Aasia sai vain ammentaa heidän valituskirjoistaan muodostaakseen hirveän asiakirjakokoelman valloittajiaan vastaan. Gandhi ei ole tässä asiassa mitään laiminlyönyt, ja Hind Swarâj luettelee nämä syytöskirjat, joiden joukossa on suuri määrä englantilaisten kirjoittamia. Mutta aivan kiistaton on se kirja, jonka Euroopan sivistys itse on kirjoittanut sorrettujen, riistettyjen, solvaistujen heimojen vereen valheellisten periaatteiden nimessä; ja sellainen kirja on etenkin ollut räikeä herääminen kaikesta siitä valheesta, siitä ahneudesta ja raakuudesta, jonka viime sota, n.s. »sivistyssota» levitti silmäin eteen kaikessa inhoittavuudessaan. Niin suuri oli Euroopan henkinen sokeus, että se kutsui Aasian ja Afrikan kansat näkemään koko sen alastomuutta. Ne ovat sen nähneet ja tuominneet.
»Äskeinen sota on näyttänyt nykypäiväin Eurooppaa hallitsevan sivistyksen saatanallisuuden. Voittajat ovat rikkoneet julkisen moraalin kaikki lait muka hyveen nimessä. Ei mitään valhetta ole pidetty käytäntöön kelpaamattomana. Kaikkien rikosten aihe on törkeän aineellinen … Eurooppa ei ole kristitty. Se jumaloi Mammonaa…»
Löydätte tällaisia ajatuksia lausuttuina parikymmentä kertaa viiden vuoden kuluessa sekä Intiassa että Japanissa. Nekin, jotka ovat liian varovaisia sanomaan näin ääneensä, ovat tämän vakaumuksen omistaneet ajatuksissaan. Se ei ole vuoden 1918 Pyrrhuksen-voiton vähimmin turmiollinen seuraus. Mutta Gandhi ei ollut odottanut vuotta 1914 nähdäkseen sivistyksen oikeat kasvot: nämä olivat hänelle näyttäytyneet verhottomina jo noina kahtenakymmenenä Etelä-Afrikassa vietettynä vuotena. Ja Hind Swarâjissaan vuodelta 1908 hän julistaa uudenaikaisen sivistyksen »suureksi paheeksi.»
Sivistys, sanoo Gandhi, on sitä vain nimeltä. Se on erään hindulaisen sanontatavan mukaan »musta aikakausi, pimeyden kausi». Se tekee aineellisesta hyvästä elämän ainoan päämäärän. Se ei välitä yhtään sielun parhaasta. Se lumoo eurooppalaisia, alistaa ne rahan orjiksi, tekee ne mahdottomiksi rauhaan, jopa sisäiseen elämäänkin; se on helvetti heikoille ja työtätekeville; se uuvuttaa kansojen elinvoiman. Tämä saatanallinen sivistys tuhoo itse itsensä. Se on todellisempi Intian vihollinen kuin englantilaiset, jotka kukin eriksensä eivät ole pahoja, vaan sairaita sivistyksensä takia. Gandhi vastustaa myöskin niitä kansalaisiaan, jotka tahtoisivat karkoittaa englantilaiset tehdäkseen Intiasta »sivistysvaltion» Euroopan malliin. Se olisi, hän sanoo, »tiikerin luontoa ilman tiikeriä». Ei, »ainoa suuri, todella välttämätön toimenpide on karkoittaa länsimaiden sivistys».
Kolmea ihmisluokkaa vastaan Gandhi nousee erikoisen tuimasti taistelemaan: ne ovat hallintoviranomaiset, lääkärit ja opettajat.
Näiden viimemainittujen vierominen on selitettävissä, koska he ovat saaneet intialaiset unohtamaan oman kielensä ja omat ajatuksensa; he johdattavat lapset kansalliseen alennukseen. He vetoavat vain ymmärrykseen; he eivät tunne sydäntä; he laiminlyövät luonteen oikean kehityksen. Vieläpä he halveksivat käsityötäkin, vaikka on todellinen rikos opettaa yksinomaan kirjatietoa kansakunnalle, josta 80 % on maanviljelijöitä ja 10 % teollisuusväkeä. — Hallintoviranomaisten vaikutus on epäsiveellistä. Oikeusistuimet Intiassa ovat brittiläisten vallan välikappaleita; ne lietsovat eripuraisuutta intialaisten keskuuteen ja tunnettuun tapaan ylläpitävät ja kartuttavat kaikissa maan äärissä väittelyitä ja riitoja. Se on ihmisten huonojen vaistojen tosin taloudellisesti tuottoisaa, mutta kehnoa hyväksikäyttämistä. — Mitä taas tulee lääkäreihin, myöntää Gandhi, että hänen mieltänsä heidän ammattinsa ensin kiinnitti; mutta pian hän huomasi, etteivät he olleet kunniallisia. Lännen lääketiede huolehtii ainoastaan sairaiden ruumiillisten kipujen huojennuksesta eikä ollenkaan pyri hävittämään sairauden syitä, joina ovat suurimmalta osalta paheet; voipa vielä väittää, että se auttaa paheita rehoittamaan opettamalla paheellisille ihmisille keinoja, joiden avulla nämä voivat nauttia haluistaan niin vaarattomasti kuin suinkin. Se siis myötävaikuttaa kansan siveelliseen turmeltumiseen, se veltostuttaa ihmiset »mustan noituuden»[39] resepteillä, jotka vieroittavat heidät pois ruumiin ja hengen sankarillisesta kurista. Tälle väärälle länsimaiselle lääketieteelle, jota Gandhi on usein kohtuuttomastikin solvaissut, hän panee vastakohdaksi todellisen tauteja ehkäisevän lääketieteen, jolle hän on omistanut erään pienistä kansantajuisista tutkielmistaan nimeltä Terveyden opas, joka on kahdenkymmenen vuoden kokemusten hedelmä. Se on yhtä paljon siveydellisyyden kuin taudinhoito-opin tutkielma, sillä »sairaus ei ole ainoastaan töittemme, vaan myöskin ajatustemme tulosta»; ja suhteellisesti yksinkertaista on määrätä säännöt pahan ehkäisemiseksi, sillä »kaikilla taudeilla on sama alkujuuri, se näet, ettemme seuraa terveyden luonnollisia lakeja. Ruumis on Jumalan asuinsija. Se tulee pitää puhtaana». Gandhin määräyksissä on muuten (vaikkakin ne liian itsepäisesti kieltävät koetettujen lääkkeiden hyödyn) paljon tervettä järkeä, mutta samalla äärimmäisen ankaria siveysopillisia vaatimuksia.[40]
Mutta uudenaikaisen sivistyksen sydän (rauta-aika: rautasydän) on kone. Se on hirveä epäjumala. Se meidän täytyy hylätä. Gandhin palava halu on hävittää Intiasta uudenaikainen koneistus. Hän pitää englantilaisten markkinainkin vallanalaista Intiaa parempana kuin vapaata, mutta englantilaisen koneteollisuuden perinyttä Intiaa.