»Parempi on ostaa Manchesterin kankaita Intiassa kuin perustaa Intiaan Manchesterin tehtaita. Intialainen Rockefeller ei ole suurempiarvoinen kuin alkuperäinen amerikkalainen. Koneistus on suuri synti, se orjuuttaa kansat… Ja raha on myrkkyä, kuten sukupuolirikollisuuskin…»

Mutta, kysyvät uudenaikaista ajatustapaa kannattavat intialaiset, mitä tulisi Intiasta ilman rautateitä ja raitioteitä ja suurta teollisuuselämää? »Elihän Intia ennenkin», vastaa Gandhi. »Vuosituhansia on Intia pysynyt järkähtämättömänä, yksin, keskellä valtakuntien vaihtuvaa aallokkoa. Kaikki muut ovat hävinneet. Se on saavuttanut jo vuosituhansia sitten itsehillintäkyvyn ja löytänyt tien onneen. Sillä ei ole tässä suhteessa mitään oppimista muilta. Se ei ole halunnut koneita eikä suuria kaupunkeja. Antiikkinen aura, rukki, vanha omaperäinen nuorisonkasvatus ovat lujittaneet sen viisauden ja sen hyvinvoinnin. Meidän täytyy palata takaisin vanhanaikaiseen yksinkertaisuuteen, tietenkään ei yhdellä harppauksella, vaan vähitellen, kärsivällisesti, jokainen näyttäen toiselleen esimerkkiä…»

Tämä on ajatuksen pohja; ja se on paljosisältöinen. Se edellyttää edistyksen kieltämistä, melkeinpä eurooppalaisen tieteen kieltämistä.[41] Tämä keskiaikainen usko rohkenee siis syöksyä ihmishengen ikuista tulivuoren purkausta vastaan ja tulia pirstotuksi. Mutta ensinnäkin on ehkä varminta sanoa, ei »ihmishengen», vaan »eräänlaisen ihmishengen», sillä jos voi uskoa — (ja minä uskon) — maailmankaikkeuden hengen sinfoniseen yhtenäisyyteen, niin sen täytyy olla tehty monista eri äänistä, joilla jokaisella on aina tehtävänsä; ja meidän nuori Läntemme ei sen rytmin tempaamana kyllin ajattele sitä, ettei se aina ole johtanut sinfoniaa, että sen edistyksen laki on häviämisen, vastakkaisten liikkeiden ja uudesti kehkeytymisen alainen, että ihmiskunnan sivistyshistoria on täsmällisemmin sanottuna sivistysten historiaa, ja jos jokaisessa sivistyksessä toteaa edistystä (vaihtuvaa, kaoottista, rikkoutunutta, joskus seisahtunutta), ei voi kuitenkaan vakuuttaa, että kehitys käy toisesta suuresta sivistyksestä toiseen.

Mutta väittelemättä tässä edistyksen eurooppalaisuudesta voimme yksinkertaisesti todeta, että Intian koko nykyinen liike käy vastoin Gandhin hartainta tahtoa. Ei saa kuitenkaan luulla Gandhin uskon siihen sortuvan. Tällainen luulo todistaisi huonoa orientaalisen hengen tuntemista. Gobineau sanoo: »Aasialaiset ovat kaikissa asioissa paljon itsenäisemmät kuin me. He odottavat vaikka vuosisatoja, kun on pakko, eikä heidän ajatuksensa niinkään pitkän horroksen jälkeen ole milloinkaan menettänyt tuoreuttaan enempää kuin voimaansakaan». Vuosisadat eivät ole omiaan peloittamaan hindua. Gandhi on valmis ottamaan vastaan menestyksen vuoden kuluessa. Mutta hän on yhtä valmis odottamaan sitä muutamia vuosisatoja. Hän ei pakota aikaa väkivalloin. Ja ajan myöhästyessä hän myöhästyy sen mukana. Milloin hän toiminnassaan huomaa Intian riittämättömästi valmistuneeksi ymmärtämään ja käytäntöön asettamaan hänen sille suunnittelemia perinpohjaisia parannuksia, hän osaa pysyttää toimintansa mahdollisuuksien rajojen sisällä. Eikä hämmästytä ollenkaan, kun kuulee tämän »koneellisuuden» leppymättömän vihollisen sanovan v. 1921:

»En itkisi koneiden häviämistä; mutta minulla ei ole tällä haavaa keinoa niiden poistamiseksi.»

Taikka:

»Täydellisen rakkauden laki (poikkeukseton ja tinkimätön) on olemukseni perus. Mutta minä en saarnaa tätä lopullista lakia poliittisin keinoin… Tämä olisi itsensä edeltäpäin tappioon tuomitsemista. Ei olisi järkevää odottaa joukoilta nykyään tämän lain tottelemista. En ole hourailija, minä väitän olevani käytännöllinen idealisti.»

Määritelmä on täsmällinen: hän ei pyydä koskaan ihmisiltä muuta kuin minkä he voivat antaa. Ja tämä ei suinkaan ole vähän, kun on kysymyksessä sellainen kansa kuin Intian. Hirvittävä kansa lukumäärältänsä,[42] kestävyyteensä ja sielunsa syvyyksiin nähden. Tämän kansan ja Gandhin välille on muodostunut heti ensimmäisestä kosketuksesta sopusointu, he ymmärtävät toisensa puhumatta; Gandhi tietää mitä hän siltä voi odottaa, ja tämä kansa odottaa mitä Gandhi siltä milloinkin vaatii.

Näiden kahden välillä vallitsee ensinnäkin sopimus: Swarâj,[43]
Intian Home Rule.

»Minä tiedän», kirjoittaa Gandhi, »että Swarâj on kansakunnan päämäärä, eikä »Pois väkivalta» -aate…»