»En mahda sille mitään, Judy. Olet niin uskomattoman juhlallinen. Ethän pahastu minuun, ethän? Älä toki pahastu! Jumaloin sellaisia ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan.»
Mutta hänen naurunsa jätti Judithin syrjään, herätti hänessä raskaan ja huonotuulisen tunnun. Jos Roddy vain opettaisi hänet ilakoimaan kanssansa, niin kuinka sukkelaksi ja pystyväksi hänet huomaisikaan!
»En pahastu», vakuutti tyttö. »Toivoisin vain osaavani olla luonteva seurassasi.»
Oliko Roddy luonnostaan enemmän tai vähemmän altis rakastumaan henkilöön, johon hän ei milloinkaan suhtautunut vakavasti?
»Sinä antaisit anteeksi kenelle tahansa, kuinka huonosti sinua kohdeltaisiinkaan, etkö antaisikin, Judy?»
»Se, antaisinko anteeksi vai enkö, ei merkitse minulle paljoa. Minä en koskaan voisi tuntea kärsineeni vääryyttä. Mahdollisesti en mahtaisi mitään sille, että loukkautuisin, mutta anteeksiantaminen ei kuuluisi siihen.»
»Hm!» äänsi Roddy. »Tunnetko varmasti olevasi niin sivistynyt? Minä puolestani en milloinkaan anna kenellekään mitään anteeksi. Olen samanlainen kuin Jumala. Rakastan harmistumisiani ja haluan ihmisten tuntevan ne.»
»Tiedän sinun oikeastaan nauravan. Tiedän, ettet puhu totta.»
Roddy vastasi kerkeästi ja ihan vakavasti:
»En ikinä antaisi anteeksi henkilölle, joka pitäisi minua narrinaan.»