»Etkä pelkää. Olet vain huvitettu minusta.»
»En. Olet väärässä.»
Roddy vaikeni, poltteli ja tarkkaili Judithia koko huomio silmiin keskittyneenä. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut kääntää katsettaan toisaalle. Tytön päätä huimasi, ja hän sopersi:
»Mitä sinä ajattelet?»
»Sitä, että kaikeksi onneksi meillä on — niin täysin samanlaiset mielipiteet sukupuolien välisen sopivan käyttäytymisen normeista; muussa tapauksessa saattaisi olla hyvä, että olet niin poikkeuksellisen anteeksiantavainen.» Hänen äänessään oli kysyvä soinnahdus.
»Roddy, mitä sinä puhelet?»
»En mitään. Se oli vähäinen tunneselkkaus — nyt lauennut.»
Hän oikaisihe äkkiä istumaan, pyyhkäisten jonkun mielialan yhdessä tuokiossa mielestään, silmistään ja äänestään. Viritettyään uuden savukkeen hän alkoi soutaa.
Entä jos Roddy olisi aikonut sanoa: »Annatko minulle suudelman?»…
Parasta olla sitä ajattelematta.
Nyt olivat tähdet kirkkaat: täytyi olla kyllin pimeätä Martinin ilotulitusta varten. Naapuritalossa oltiin puuhassa; Martin valmistautui juhlimaan tosissaan. Hän oli ripustanut rivin tulituslyhtyjä pitkin kuistin räystäitä, ja niiden valot hehkuivat ruusunpunaisina, sinisinä, vihreinä ja valkoisina viiniköynnöksen lehvien seassa. Hänen varjomainen hahmonsa liikkui nurmikolla, ja hänen vierellään liikkui toinen henkilö; se oli, selitti Roddy, Tony Baring, hänen ja Martinin ystävä, joka aikoi olla heillä yötä. Julian soitti pianoa; hänen hahmonsa näkyi ikkunasta.