»En minäkään. En unohda sinua, Judy. Joskus toivon voivani unohtaa.
Pelkään sinua hiukan.»
»Pelkäätkö minua?»
»Pelkään sinua — ja itseäni.»
Myöhemmin, Roddyn poistuttua, hänen piti ajatella sitä. Se saattaisi tehdä kipeätä; nyt hän ei voinut sitä päättää, kun Roddy katseli häntä kasvot naamiottomina, hämmentyneinä. Nyt hän ei tuntenut muuta kuin syvältä, hyvin syvältä kumpuavaa onnea.
»Tiedäthän, Roddy», puhkesi hän puhumaan hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen, »kauheinta sinussa on se, etten milloinkaan saa sinua kiinni samasta, missä erosimme. Tänä iltana olet puhellut minulle niinkuin olen aina ikävöinyt sinun puhelevan, ikäänkuin voisimme luottaa toisiimme, ikäänkuin olisimme kaksi samanlaista, kahden kesken joutunutta olentoa. Eikö sinusta tunnu, että tunnemme toisemme paremmin tämän illan jälkeen, Roddy?»
Roddy oli hetkisen vaiti, ja hänen silmänsä tuikkivat, sitten hän vastasi:
»Minusta tuntuu, että olet saanut minut puhumaan aika paljon sopimatonta.»
»Roddy-parka! Sinun on parasta poistua, ennenkuin kiristän sinulta jotakin sellaista, mitä kadut elämäsi loppuun saakka», tokaisi Judith katkerasti. »Tiedäthän, etten lepää, ennenkuin olen pakottanut sinut kertomaan minulle kaikki salaisuutesi. Ja sittenkun olen sen tehnyt, menen kertomaan ne kaikille muille.»
Hän sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa poispäin miehestä. Syntyi pitkä hiljaisuus.
»Älä ole minulle vihainen!» pyysi Roddy vihdoin.