Judith nyökkäsi.
»Lopulta», sanoi Julian, silmäillen häntä tarkasti, »uskon sinun puhelevan… Sanoinhan sinulle osaavani odottaa.»
Hän hellitti Judithin käden ja sulki silmänsä.
Judith nousi pystyyn ja lähti juoksemaan hänen luotansa joen äyrästä alaspäin.
* * * * *
Iltapäivä oli ihan tyven, ukkoshelteinen. Saniaisten peittämät rinteet muistuttivat veistettyjä, kimaltelevia putouksia. Munkin puro piili varjoisten äyräittensä alla. Judith noudatti sen mutkaista juoksua, tähyillen Martinin sinistä paitaa ja Mariellan valkeata liinaleninkiä.
Roddy oli tuhlaaja… Se oli suvussa… Roddysta ei ollut mihinkään, hän oli tuhlaaja. Kenties hänellä samoin kuin Julianilla oli rakastajattaria: ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen — lukemattomia rakastajattaria. Kenties se oli olennaisena osana tuhlaajissa…
Hän kääntyi jyrkästä taipeesta ja näki seljapensaiden lävitse vaaleahkon hahmon vedessä. Se oikaisihe vilkkaasti, käyden valppaaksi kuultuaan hänen askeleensa.
»Judy?» huusi ääni epävarmasti — Mariellan ääni.
Judith työnsi syrjään seljapensaiden oksia ja katsoi niiden lomitse; siellä oli Mariella seisomassa alastomana keskellä puroa kirkkaan, ruskean veden ulottuessa hänen polviinsa.