»Hyväinen aika, olen hyvilläni, että se olet sinä!» huusi hän hilpeästi. »Arvelin, että siellä mahdollisesti oli joku muu. Tule veteen, Judy! Täällä on niin suloista.»
Hän seisoi täydessä päivänpaisteessa kädet kohotettuina otsalle varjostamaan hänen silmiään, suu naurussa. Hänen kookas vartalonsa välkkyi hohtavassa ilmassa; kapeat lanteet, rintoja tuskin ollenkaan, viivat heikosti kaartuvat, nuorekkaan näköiset; kaikki hahmopiirteet sileät ja sangen lujat hentoudesta huolimatta. Hänen äänensä värähteli iloisesti, innostuneesti. Hän oli onnellinen.
»Riisuimme kengät ja sukat», huusi hän, »ja kahlasimme alaspäin purossa, kunnes löysimme tämän lammikon. Martin arveli muistavansa sen syventyvän täällä jossakin, ja hän oli oikeassa, eikö ollutkin? Se ei ole kovin syvä, mutta kuitenkin tässä voi uida. Vedessä kuhisee pienen pieniä forelleja. Olen tarkkaillut niitä. Martin on uimassa vähän alempana toisessa lammikossa. Jätin vaatteeni tuon pensaan juurelle. Jätä sinäkin omasi sinne ja tule veteen!»
Judith riisuutui ja kahlasi hänen luoksensa.
»Tällaisesta uimisesta minä pidän», haasteli hän edelleen. »Ei mitään yllä, eikä vettä kovin syvälti. On hullunkurista, tiedäthän, etten ole oppinut uimaan kunnollisesti; en tiedä, minkä tähden. Pojat aina nauroivat minulle makeasti, koska painuin pohjaan ja minut piti pelastaa. Lopulta luovuin yrittämästäkin.»
Ensimmäistä kertaa lapsuusajan jälkeen, ajatteli Judith, he kaksi olivat kahden kesken. Kuinka syvästi erilaisia he olivat? Alastomana Mariella lapsimaisine kiharapäineen ja itsetiedottomine vartaloineen näytti nyt hyvin samanlaiselta kuin oli näyttänyt kauan sitten sinä iltana, jolloin Judith oli jäänyt yöksi hänen luoksensa ja he olivat olleet iltakylvyssä yhdessä. Ja kuitenkin oli vähä aikaa sitten tuntunut niin varmalta, että Mariella oli syvästi muuttunut — erittäinkin kasvonpiirteiltään — täysikasvuisen pidättyvältä ja murheelliselta ilmeeltä — ja tullut yleensä sellaisen naisen näköiseksi, jonka piirteet alkavat saada keski-ikänsä kaavauksen. Mutta nyt, huolettomina ja nauravina auringonpaisteessa ja vedessä ne olivat taaskin samanlaiset kuin lapsuusaikana, ilmeettömän kirkkaat ja vilpittömät.
Mariella räiskytti vettä, hyräili vähäistä, soinnutonta säveltä, nauroi, kun kivi vierähti hänen jalkansa alla ja paiskasi hänet pitkäkseen puroon; ja Jenniferin seurassa vietetyt uimapäivät johtuivat vihlovasti Judithin mieleen. Hänen vierellään oleva vartalo oli samanlainen kuin Jenniferin pituudeltaan, voimiltaan ja muotonsa lujuudelta; mutta kuinka toisenlainen sittenkin! Tämä vartalo näytti yhtä kiihkottomalta kuin sitä kannattava vesi; ja Jenniferin vartalon jokaisessa kaarteessa oli ollut salaperäisyyden tuntu, joka kiehtoi silmää ja mielikuvitusta.
»Tosiaankin toivon, että olisin ottanut Peterin mukaan», pahoitteli Mariella, kumartuen tirkistämään veteen. »Hän olisi heti niin innostunut näihin pieniin kaloihin. Martin ja minä valmistimme hänelle äsken pienen akvaarion, ja hän on niin ihastunut siihen.»
»Kuinka hupaista, Mariella! Täytyy tuntua hauskalta saada leikkiä hänen kerallaan. Hän on nyt parhaassa iässä.»
»No niin, hänestä tosiaankin on hauskinta leikkiä yksin», virkkoi Mariella, näyttäen hieman vaivaantuneelta. »Hän on niin hiljainen, omituinen pikku poika.»