»Se on hyvä. Kunhan vain tiedän. Eilen arvelin… Mutta se kai johtui kaniinista.»
Judithia puistatti, ja hän nyökkäsi päätänsä, muisti unensa eikä kyennyt virkkaaman mitään.
Martin sanoi huvitetusti, hellästi, sellaiseen tapaan kuin iso mies puhuu pienelle naiselle:
»Sinä pieni olento-poloinen niin kiihdyksissäsi.»
Judith nauroi vastaukseksi puolustautuvasti, surullisesti.
Martin tiukensi otettaan hänen vyötäisillään, huokasi onnellisesti ja virkkoi:
»En voi uskoa sitä.»
»En minäkään.»
»En nukkunut edes silmäntäyttä viime yönä.»
»En minäkään.»