»Jos asia olisi niin», vastasi Judith, lähtien kävelemään takaisin tuolilleen, »olisi se vahinko… Tai kenties sekin olisi virkistävää.»
»Oi, älä ole arvoituksellinen ystävillesi!» pyysi Julian valittavasti.
Judith nauroi ja antoi hänelle kätensä.
»Hyvää yötä, Julian! Mene sinä vuoteeseen! Olet niin uupunut, että tuskin pysyt pystyssä. Huomenna alamme nauttia elämästä kauheasti. Viivythän täällä vähän aikaa, eikö niin?»
»Niin, kyllä viivyn», lupasi toinen. »Hetki on luullakseni onnellinen minulle… Enkö ole aina vakuuttanut jaksavani odottaa vuoroani?»
»Kyllä, niin olet vakuuttanut. Sinulla on epäilemättä hyvä vainu.
Sinusta uhkuu hienoa oveluutta… Hyvää yötä!»
Hän heilautti kättänsä ja erosi Julianista.
Jotakin oli tekeillä… Julian oli tullessaan luonut varjoja eteensä ja jälkeensä. Vanhat asiat alkoivat kuohua; vanha muistamissairaus alkoi taaskin vaivata. Ja edestäpäin ei näkynyt sarastusta.
9
Tuossa sakeassa, höyryisessä maailmassa, tuskastuttavan helteen, keltatautisten kasvojen, runsaan ravinnon, aistillisten tanssien, naisten huumaavien tuoksujen, teennäisten, kaarimaisten huulien, pehmeän, hikoilevan ihon sekavassa maaperässä Judithin vastaus Julianille iti ja versoi. Vastahakoisuuteen juurtuneena, Julianin taidokkaiden temppujen hoivaamana se kasvoi omituiseksi kasviksi, yhä voimakkaammaksi ja omituisemmaksi jokaisen vihlovan, heräävän muiston jälkeen.