Julianin täytyisi pelastaa hänet tällä kertaa; varmastikin hänen älynsä ja viisautensa, varmastikin sukupuoli-, äly- ja tunnekokemusten tuntematon maailma, jota hän niin houkuttelevasti piti tuskin poissa ulottuvilta — varmasti ne ajan mittaan kasaisivat suojaavan pengermän menneisyyden päälle.
Ei kosketuksella eikä katseella Julian näyttänyt haluavansa häntä. Hän kutoi verkkoaan sanoilla; hän ymmärsi Judithia, ja viimemainittu tunsi hänen pääsevän likemmäksi askeleen askeleelta.
Hän tekeytyi mallikelpoiseksi kumppaniksi — pakisten ja ladellen kyynillisiä sutkauksia äidin kanssa, suorittaen hänen tehtäviään, tarjoten autonsa aina hänen käytettäväkseen, käyttäen heitä kuulemassa musiikkia, syömässä herkullisia aterioita, pelaten tennistä Judithin ja hänen hotellituttaviensa kanssa.
Menipä hän niinkin pitkälle, että väitti tenniksen tekevän hyvää hänen hengenahdistukselleen ja pelasi tenniskilpailuissa Judithin parina; ja vasta loppuottelussa, riemastuttavan innokkaiden kohtausten aikana he kärsivät tappion pelatessaan brasilialaisia sisaruksia, veljeä ja sisarta, vastaan.
Julianin auto odotti tenniskentän laidalla valmiina kiidättämään hänet pois kuumasta tungoksesta.
Onnellisena, hikisenä, helteen ja väsymyksen huumaamana hän kapusi autoon Julianin vierelle ja nojautui taaksepäin.
»No niin, lähdemme etsimään jotakin paikkaa, jossa saamme uida», ehdotti Julian.
»Niin!»
»Ja syömme illallista jossakin majatalossa ja viivymme ulkosalla paljoa kauemmin kuin meidän pitäisi.»
»Niin. Oi, Julian, olemme pitäneet paljon hauskaa yhdessä. Muistan sen aina.»