»Ei; hän on ihan turvassa.»
Judith heräsi onnellisena.
Mutta joskus Charlie oli ollut rintamalla ja palannut sieltä samanlaisen heikkouden ja sairauden vaivaamana. Hän kuolisi siihen. Hän tuli ihan kalpeana kouluhuoneeseen ja jäi seisomaan, nojaten isoon, tammiseen kaappiin. Vieden kätensä sydämelleen, huokaillen ja valittaen hän silmäili ympärilleen kauhistuttavan tuskaisesti ja virkkoi:
»Olen sairas. En tiedä, mikä minua vaivaa… Haluaisin neuvotella veljeni kanssa.»
Hänellä oli oudon miehen kasvot riutuneen ja vanhanpuoleisen — ei ensinkään Charlien näköiset; mutta hän se oli. Hän hiipi jälleen ulos miltei liian heikkona jaksaakseen liikkua etsien Juliania, jota ei kuulunut eikä näkynyt. Kauhun lamauttamina ryhminä toiset katselivat häntä. Hän oli kuolemaisillaan, se oli epäilemätöntä. Judith heräsi kauhuissaan.
* * * * *
Helmikuinen päivä oli lopullaan. Ulkosalla, jossa vieno hämärä kimalteli sateen kostuttamissa oksissa, muistuttivat mieltä vihlovasti kajahtelevat lintujen viserrykset äkillisiä, kalpeita välähdyksiä; ja kaikusuppilon tavoin aurinko äkkiä levitti räikeän, loistavan, laajan, tumman kultaisen iltaruskon, jossa piili kyyneliä, joka valoi kaikkialle maahan värikyllyyttään ja hitaasti häipyi himmeämpään hämärään. Puunlatvat kuvastuivat liikkumattomina taivaalle. Niissä ei ollut lehtiä, mutta nestemäisessä, purppuran sinipunervassa kajastuksessa ne äkkiä herättivät hänen rinnassaan lievää tuskaa, panivat hänen sydämensä tykyttämään ja hetkisen ajan merkitsivät koko vielä piilossa olevaa kevättä.
Hän seisoi ikkunan ääressä, tuijottaen ulos; ja sodat ja sotien huhut kaikkosivat, supistuen lumotun maailman laidan toisella puolella väikkyväksi, pieneksi varjoksi.
Hän meni puutarhaan, joen puolelle. Oi, noita siroja oksia, tätä lehtisilmikkojen tuoksua, tuota sekavasta kasasta hentona kohoavaa sinistä savua, ilmaa, joka muistutti kirkasta, vihertävää, heleinä aaltoina läikkyvää vettä, noita muutamia tähtiä, jotka kiilsivät vaaleiden paksujen pilvien repeytyneillä, läpikuultavilla reunamilla!… Hellävaroen vaalien hurmaannustilaansa hän saapui puutarhan alapäähän, josta yhdistävä polku vei naapuritaloon. Hän kuuli tuttuja, raskaita, laahustavia askelia ja jäi odottamaan toivottaakseen hyvää iltaa vanhalle, työstä palaavalle puutarhurille.
»Hyvää iltaa, Lacey!»