»Niin, meidän pitää lähteä», virkkoi tyttö hiljaa.
Illallispöydässä he istuivat vastakkain, ja Roddy räpytti hänelle lakkaamatta silmiään, ikäänkuin kehoittaen häntä edelleenkin olemaan mukana jossakin salaisessa kujeessa. Mutta heidän kaikkien parissa hän oli hämmentynyt, oli menettänyt suunnattoman huvituksensa ja itsevarmuutensa tajunnan; hän oli onneton, koska Roddy oli hänelle naurava outo ihminen eikä hän voinut nauraa takaisin.
Hänen vierellään olivat Martinin kasvot; Martin tuijotteli juhlallisesti, viehättyneesti, tarkkaillen hänen suutansa, kun hän puhui, hänen silmiään, kun hän vilkaisi sinnepäin.
Jumalan kiitos, että ateria pian päättyi.
* * * * *
Hilpeätahtinen, riemastuttava tanssisävel kajahti seurusteluhuoneesta. Roddy oli kiertänyt gramofonin soimaan. Hän tuli ja otti Mariellan mukaansa virkkamatta sanaakaan, ja yhdessä he lipuivat pois. Judith jäi Julianin ja Martinin seuraan kuistille katselemaan heitä. Hän oli säikähtynyt; hän ei osannut tanssia, eikä hänestä siis olisi mitään hyötyä Roddylle.
»Tanssitko sinä, Julian?»
»En. En ainakaan muiden kuin kahden ihmisen kanssa.»
Voi — haavoittava muistutus Julianin loistavasta maailmasta, jossa hänellä, Judithilla, ei ollut paikkaa!… Hän punehtui hämyssä.
»Julian on kovin ylimyksellinen tanssiinsa nähden», huomautti Martin.
»Otaksuttavasti hän on tosiaankin kelvoton.»