Tuon viimeisen sinkosin Tai-Simonin nenälle. Hänen kätensä oli ravistanut vasenta jalkaani. Eikö se katkennut polvitaipeesta —!
— Orja Lao-Koo! — Lao-Koo! Kaksikymmentä tonnia —
Hän hieroi käsiään, kiilutti silmiään ja kaasi itse voidetta jaloilleni. Se helpotti kummasti, tyynnytti, uuvutti. Ja minä siunasin Tai-Simonin hirvittävää nenää ja hänen makoista suutaan, joka ehtimiseen läpätti:
— Oa-Jao, — kaksikymmentä tonnia. Oa-Jao, — lihakset ovat ehyet. Oa-Jao, — kymmenen nousua ja orja on aarre! — Sen-Pat! vie orja Tai-Simonin palatsiin. Tämä on suuren, ylen viisaan Tai-Morris-Jeon määräys.
Ja minä olin näkevinäni hänen huulillansa hunajaa tuon vahvennetun laatusanan kohdalla. —
* * * * *
Auringon paahteessa olin muistellut Tai-Joonia kateudella, Rai-Sunia jonkinlaisen säälittelyn tunteella. Nyt oli edellinen mielestäni profeetta ja jälkimäinen marttyyri, joka nyrkiniskulla oli pelastanut minut omasta kovasta kohtalostaan.
Rai-Sun parka. Kukaties jo joku uusi uhri oli työntänyt sormensa hänen silmäkuoppiinsa. Ja minä elin.
Miksi? Kaksi kertaa olin katsonut suurta, hehkuvaa maailmanvaltiasta silmästä silmään — ja nyt lepäsin vilpoisen luolan mukavalla verkolla ja verrytin jalkojani, joiden kärventyneen ihon jumalainen palsami oli pehmittänyt.
Miksi? Saadakseniko katsoa ihanan See-Sean kasteisia silmiä ja tunteakseni hänen läsnäolonsa hetkien yksinäisyydessä? Lukeakseniko hänen sormiensa hellävaraisesta hivelystä jatkoa ihmeelliseen satuun.