Käteni nousi vastarintaan. Mutta se nousi raskaasti.
— Sinä olet pelastanut henkeni, See-Sea. Elä tee enää muuta.
Hän hymyili. Hänen poskensa hipoi poskeani, rintansa kosketti käsivarttani.
— Sinä et tunne kaivoksia, kuiskasi hän.
— Mutta minä tahdon nähdä ne.
— Sitten et näe enää muuta, Lao-Koo —
Hän säpsähti, suoristihe, tuijotti silmiini yllättyneenä.
— Lao-Koo! sanoi hän. — Sinä, joka et ole Lao-Koo— Hänen selittämätön ihastuksensa höperrytti minut.
— Sinä, sanoi hän äänellä, joka hypäytti sydäntäni. — Lao-Koo oli nähnyt kaivokset.
Ummistin silmäni. Paljastuksen pelko oli vähäisempi sitä riemua, mikä rintaani pulppusi. Ja kuitenkin tunsin, että minun piti vaieta.