— Sinä, sanoi hän jälleen, ja silloin minä paljastin orjanmerkkini.
Hän viivähti.
— Sinä, sanoi hän. — He voisivat polttaa minun kainalooni saman. Olisinko silloin orja? Mea-Jeo, he voisivat painaa leimansa otsaasi, he voisivat painaa leimansa rintaasi, he voisivat sokaista silmäsi Lunarian pimeydellä. Mutta sielusi, Mea-Jeo —
Minä vapisin. Hänen kuiskeensa oli käheä; se oli kasvavaa huutoa huulien sisäpuolella. — Mea-Jeo — Rai-Sunin rukouksessa se merkitsi: Minun Herrani!
— Eikö ollut sen nimen solvaamista?
Hän pelästyi. Minä avasin silmäni. Vielä hänen katseensa pohjalla välähti, sitten siveli hän kipeätä nilkkaani.
Huoneeseen astui irvikuva mieheksi Tai-Simonin suuren nenän saattamana.
— Eikö totta, Tai-Mara? Näetkö sen lihakset? Irvikuva vilkaisi ohitseni See-Seaan ja hymyili pistävillä silmillään.
— Kaunis See-Sea ymmärtää niiden arvon, sanoi hän. — Orja on kohta voimissaan.
— Se on See-Sean ansio, Tai-Mara. Hänen tulisi saada osuus tuotannosta. Uuden vatsavyön olen hänelle luvannut. Onko orja ollut valveilla, kaunis See-Sea?