— Vähän, Tai-Simon. Hänen kuumeensa ei vielä ole kaikonnut.
— Mikä nautinto sinulle, kaunis See-Sea, olisi tuo ruumis, köhisi Tai-Mara.
— Voimakkaampaa en ole nähnyt kahteenkymmeneen kierrokseen, suuri Tai-Mara.
— Kaunis See-Sea, ehätti Tai-Simon omituisen hermostuneesti. Mutta Tai-Mara katkaisi terävästi:
— Ja kuka silloin oli niin voimakas?
Näin See-Sean silmissä hillityn uhman. Ilmassa tuoksahti epämääräinen jännitys.
— Sama, jonka voitti Tai-Maran viekkaus: Suuri Tai-Mill, mieheni —
— Kaunis See-Sea —
Ei ollut enää epäilemistä: Tässä silmieni edessä oli lausuttu solvaus: sana, joka olisi riittänyt viemään miehisen miehen kaivoksiin. Näin, miten Tai-Maran sisässä kuohui, ja näin silmäyksen, jonka hän loi Tai-Simoniin. Ja tämän kasvoista, tai pikemminkin käsien hykerryksestä, ymmärsin, että solvaus oli hyvitettävä.
— Kaunis See-Sea, hymyili Tai-Mara, — voima on aina lopulta voittanut aineen. Vain sinun ihanat lantiosi säästävät sinut kielesi pahuuden seurauksilta.