— Tai-Simon, sanoi hän. — Tuo ruumis on kuin luotu kolmellekymmenelle tonnille. Mutta kumma, miten raa'assa aineessa toisinaan voi pilkahtaa sielun hitunen. Minusta hänen katseessaan on jotakin tuttua.
— Niin minustakin, Tai-Mara. Mutta se on Tai-Joonin ansio.
— Sen petturin.
Tai-Mara sihahti halveksivasti ja käänsi minulle selkänsä. Väljä helmivyö oli valahtanut luiseville lonkille, hän kohotti sitä ärtyisellä nykäisyllä ja sihahti vielä kerran.
— Orja hän oli, vaikka valkoinen. Siksi en häntä koskaan todenteolla vaanittanut. Toista on, jos Tai-Mason olisi ruvennut —
— Hän on nero.
— Hän on pää ilman ruumista. Ja päälliseksi pelkuri. Sokea teorian ennätys, sitä hän on. Jollei hän uneksisi luolassaan kolmea kierrosta kerrallaan, kävisi hän vaarallisemmaksi kuin aikanaan Tai-Mill. Sillä kemian mies on jättiläinen parhaimmankin mekaanikon rinnalla. Sitäpaitsi Masonilla voi olla viekkautta, jota Tai-Millillä ei —
Ääni vaimeni seinän taakse. Ensi uteliaisuudessani tahdoin irtautua aineestani saadakseni edelleen kuunnella heidän keskusteluaan. Mutta olin oppinut varovaiseksi: Tai-Mara ainakin olisi haistanut vieraan hengen läsnäolon ja vaiennut. Ja kukaties olisi se herättänyt hänen vaanijavaistonsa.
Tai-Mara! Niin, kuinka usein olinkaan kuullut tuon nimen Tai-Joonin huulilta! Ja millaisella värähdyksellä! Hän oli kansan kauhu ja hän oli myöskin lentäjäin kauhu. Tuskinpa hänestä piti itse Tai-Jeokaan muutoin kuin aseena. Ja hänen naisensa, ne kävivät hänelle varmaankin kalleiksi —
Seinässä raksahti. Se oli ruokailun merkki. Kuinka usein se toikaan mieleeni muinaisuuden vellikellon.