— Lapsi! Minun pitäisi valehdella —
— Ei, isä! Ei valehdella! Minä tiedän, että Lao-Koo on — että hän on — —. Ah! Tee hänestä se suuri apu! Hänen silmänsä sanovat, että hän voi siksi tulla. Hän ei ole orja —
— See-Sea! Minä olen orja Lao-Koo, äänsin väkinäisesti.
Tai-Suan katsahti puoleeni. Vain kerran, ensi näkemältä, olin huomannut hänen katseessaan kysynnän; sitten en enää. Ja niinpä nytkin hänen katseensa oli mitään sanomaton.
— See-Sea, sanoi hän. — Minä voin tehdä hänestä Tain, minä voin tehdä hänestä suuren Tain. Mutta Orja Lao-Koo ei voi olla valkoinen, eikä valkoinen voi olla orja. Kahden tonnin orjan voisimme orjana täällä pidättää, mutta kahdenkymmenen —, jonka suuri Tai-Simon on erityisesti tulesta pelastanut, — ei koskaan.
— Isä!
— Lapsi, minä en voi.
— Et äitini nimessä, Isä?
Tai-Suan tapasi otsaansa väsyneesti.
— Et suuren Tai-Millin tähden?