Minä tottelin. See-Sea seisoi hänen takanaan odottavana, povi kohoillen.
— Poikani, sanoi Tai-Suan, — Tai-Joon oli sinun ystäväsi, Tai-Mill oli Tai-Joonin ystävä, ja minä — minä olin Tai-Millin ystävä. Minä teen sinusta suuren Tain, joskin se maksaisi minulle toimeni ja asemani —
— Isä!
Minä olin parkaissut sen samalla kertaa kuin See-Seakin. Ja nyt makasin maassa vanhuksen jalkojen juuressa.
See-Sea syleili hänen laihoja sääriään.
— Poikani, jatkoi Tai-Suan liikutettuna. — Minä näen sinussa uhkuvan nuoruuden tulen. Kun katselen sinua, muistuu mieleeni onneton Tai-Mill. Suokoon suuri Kaikkeus, ettei sinun kohtalosi olisi yhtä loistava — ja yhtä surullinen.
Hän kosketti olkapäätäni. See-Sean huulet höpisivät kiitollisuutta. Silloin näin välähdyksen vaarasta ja ponnahdin seisoalleni.
Varovaisuus sulki suuni viime hetkessä. Tuijotin See-Seaan, tuijotin vanhukseen ja odotin otsa hiessä jommankumman sanaa.
Ensin se pilkahti See-Sean silmässä. Mutta ennenkuin hän oli päässyt jaloilleen, jäykistyi Tai-Suanin ilme.
— Solvaus! sanoi hän muuttuneella äänellä. — Joku on täällä. Kuka tohtii lähestyä Tieteen palatsia —!