— La-Li! olisin mielelläni huutanut, mutta en tohtinut korottaa ääntäni. Loitolta olin tuntevinani paikan, missä hän eilen oli työskennellyt. Sinne suuntasin haparoivat askeleeni.
Mutta siellä ei ollut sieluakaan.
Potkaisin löyhää maata jalallani. Sorasta lähti fosforimainen valo kuin tuhansista kissansilmistä. Töyhälsin uudelleen ja tavoittelin suurinta niistä kädelläni.
Nyt ymmärsin. Se oli sormenpään kokoinen kova kappale: se oli valkoista metallia.
Siis juuri tätä suuri Tai-Jeo tarvitsi. Tätä tarvitsivat Tshung-Kingin asukkaat. Ja — minä vapisin innosta — tätä tarvitsi myöskin Tai-Mason.
Nyt käsitin, miksi sitä pimeässä louhittiin: valossa sitä epäilemättä oli vaikea löytää.
Lähelläni liikahti varjo. Kohotin katseeni, mutta hohde oli heikentänyt näköni.
— Lao-Koo! sanoi voimakas ääni. — Sinäkö olet Lao-Koo?
Äänestä en voinut erehtyä.
— Minä, sanoin lyhyesti.