— La-Li! — La-Li! jyrisin keuhkojeni koko voimalla. Ei kukaan vastannut. Ei kukaan antanut auttavaa vihjausta. Jostakin läheltäni kuului naurun hohotusta.
Minä tunsin sen naurun. Suuri Kaikkeus! — Miksi olikaan Shi-Kai välttänyt aukon pihtipielen!
Työ! Päivän mitta! — Ne eivät merkinneet minulle mitään. Huomenna ahertaisin kahden nousun edestä. Nyt minussa vallitsi yksi ainoa ajatus: La-Li. — Hänet minun oli löydettävä, maksoi mitä maksoi. Ja jos hänet kerran löytäisin, olisi minussa miestä häntä vaalimaan ja hänen eteensä ahertamaan.
Kirous! Miksi olinkaan hänet käsistäni päästänyt! Jos kohta sitä oli vaatinut pasuunan ääni.
Minä sadattelin tyhmyyttäni, toin esiin järkisyitä, puolustin niitä ja kumosin ne jälleen. Runsaasti kaksi hetkeä olin kaivosta maleksinut, jokaista ääntä tarkaten, jokaista soppea nuuskien. Ja sitten, jo kolmannen kerran, istuuduin La-Lin louhoksen elotonta hohdetta silmäämään.
Minusta se oli kuin vainajan autio koti. Tuo fosforiliekki oli hänen kättensä työstä leimahdellut, tuo antava sora hänen sormiensa kosketuksesta elänyt. Ja nyt oli sora levossa, liekki sammumassa. Tomu oli verhonnut metallisilmien säihkyn —
Oliko? — Kaikkeus! Eikö tuolla välähtänyt? —
Eikö metallin silmä iskenyt tulta? — Eikö olento häilynyt tomun ja valon usvassa?
Käsivarsi! —
Jälleen kuulin kaivoksen valituksen, jälleen olin todellisuudessa. Matka minun ja louhoksen välillä oli kymmenkunta loikkausta.