Minä olin louhoksen suulla. Käsivarsi, toinen, työssäkyyröttävä vartalo, soraa sotkevat jalat — hohde ne eteeni lumosi.
Se oli Shi-Kai.
Miten se oli tapahtunut! Että hän oli noussut seisoalleen, että hän oli jännittynyt hyökkäykseen, että hän oli nauraa hohottanut, sen kaiken tiesin. Nyt tajusin vain, että hän makasi allani, käsivarret toisen käteni puristimessa, kurkku toisen sormien kuristuksessa. Ja että hänen silmissään kiilsi usvahohteessa nurinkurinen ilme.
— Sinä olet anastanut La-Lin louhoksen, sanoin kymmenennen kerran. — Missä on La-Li? Sielusi mitättömän pidättimen nimessä, Shi-Kai, mitä olet tehnyt hänelle?
Vasta silmien sammuessa käsitin, että hänen oli vaikea vastata.
Hellitin puristusta.
— Sinä ajoit minut muuanne, kakisteli ilkkuva ääni. — Minä tottelin. Tämä louhos on aina ollut antavaa lajia —
— Ja mitä olet tehnyt La-Lille? kähisin.
— En mitään erityistä. Louhosta — louhosta otettaessa on vain tapana, että ottaja kukistaa edellisen haltijan —
— Shi-Kai! Sinä olet lyönyt häntä! Kuolema ja kirous!