— Lao-Koo, sanoi hän, — jos maksamistavan itse saan hyväksyä tai hyljätä, niin suostun. Päivää on jo hetki hukkaan kulunut.
Minä ymmärsin. Hillitsin voimakkaan haluni saada sulkea hänet syliini ja asetuin poimimisasentoon hänen mittansa taakse.
— Ei niin, sanoi hän äänen yrittäessä helähdellä. — Me olemme toveruksia, sinun paikkasi on minun rinnallani.
— La-Li, koetin nauraa, — Shi-Kai ei voisi olla itsepäisempi kuin sinä.
* * * * *
Tämä aika kävi minulle koettelemuksen ajaksi. Joka nousussa olin toivonut saavani täyttää La-Lin mittaa, joka laskussa hieroa hänen kangistuneita jäseniään. Mutta noususta laskuun, laskusta nousuun oli minun läsnäoloni tarpeeton, ja lepokauden ensimmäinen hetki loi aina unettomain silmieni eteen hohteessa käden ulottuvilla lepäävän naisen, jonka viettelevään olentoon käteni ei saanut koskea.
Toinen koettelemukseni oli valkoinen metalli. Monasti, kun unhoa hakien olin hanakasti iskenyt metallin kimppuun, huomasin helposti voivani päästä päivässä kuuteenkin sadannekseen. Ja silloin tulin laskeneeksi, miten vähäisessä ajassa voisin Tai-Masonin tarpeen täyttää, kun vain kykenisin toimittamaan metallin hänen saatavilleen.
Vieläköhän Mason ylimalkaan muisteli minua? Vai oliko hän jo kaiken sellaisen jättänyt laskujensa ulkopuolelle?
Jälkimäinen otaksuma tuntui uskottavammalta. Sillä epäilemättä Tai-Mason tiesi, että minä olin täällä, ja sehän merkitsi samaa kuin olemattomissa.
Mutta siitä huolimatta Masonin leveä otsa aina vilahteli silmissäni, ja hänen tyyni, voimakas äänensä alinomaa ärsytti korviani. Se tuntui väittävän mahdotonta mahdolliseksi. Ja sen lumoissa kaasin monasti määräsadannesteni ylijäämän louhoksen syrjäiseen soppeen.