— Kaiken varalta, olin selittänyt La-Lille. — Voisihan sattua, että jonakin päivänä sairastuisin.
Mutta Feo-Fanille, joka sattumalta louhoksessa käydessään oli keksinyt varastoni, ei kelvannut tämä selitys.
— Tai-Lane voi siitä saada vihiä, sanoi hän huolestuneena. — Kun räjähdyskone ensi kerran ruhjoo seinämää, voi kätkösi tulla näkyviin.
— Olet oikeassa, vastasin. — Mutta tuo seinä on silkkaa maata ja kaivaminen käy tähän suuntaan. Kerran pari olen sitä puikollani tökkinyt saamatta aavistuksen vertaa metallia. Mutta Feo-Fan kuulosti huolestuneemmalta.
— Sinun sijassasi kätkisin sen paremmin, vaikkapa tuon soraläjän taakse, sanoi hän. — Jos Tai-Lane nuuskisi seutuja, huomattaisiin heti, ettei metalli ole siinä niin eristettynä luonnostaan.
Siihen se jäi sillä kertaa. Mutta siitä lähtien ei se ajatus antanut minulle rauhaa. Laskelmani mukaan piti sopessa olla viisitoista sadannesta metallia, ja se oli minusta aarre.
Kerran, kun se ajatus minua tavallista kovemmin vaivasi, tuli ravintoletkulla viereeni uusi naapuri.
— Lao-Koo, kuiskasi hän omituisen hiljaisella äänellä, juuri kun pasuuna ilmaisi ruokailun päättyvän, — Lao-Koo, minä ja Feo-Fan olemme hyviä ystäviä.
Tirkistin äänettömänä pimeään.
— Lao-Koo, jatkoi hän, — Feo-Fan on uskonut minulle asian, joka minua miellyttää.