Minun päätäni huimasi, suonet ohimoilla tykyttivät, ja rintaani paisutti pitkällinen imuhenkäys.
— Feo-Fan! kiljaisin äänellä, joka itseäni hirvitti.
Vain ilkkuva kaiku vastasi tuhannen sokkelon pohjukasta. — Feo-Fan! Muistin pehmeän jymähdyksen, äänten sorinan ja La-Lin varoitukset. Ja ymmärsin äkillisen katumukseni Feo-Fania kohtaan.
Louhoksen aukolta hänet löysin. Hohteessa näin kuolinvamman hänen takaraivollaan. Se oli louhinkangen jälki. —
YHDESKOLMATTA LUKU
Kara-Hun ylittää minun yllätykseni
Onko maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin odottaminen? Jo nautinnonkin odotus, mikäli se alituisesti hetken päästä kangastaen yhä karkkoaa päättömään epämääräisyyteen, on hirmuinen; mitä sitten asian, joka sinänsä on kuiva velvollisuus ja iloton pakko?
Nousu nousulta olin pälynyt tilaisuutta saada kuljettaa Ka-Haran aarteen kaivantooni, lasku laskulta olin vainunnut aihetta voidakseni maksaa Shi-Kaille kerta kaikkiaan langenneen velan ja lepo levolta olin toivonut La-Lin särkevän tämän kivikovan kuoren, joka itsepintaisesti kahlitsi hänen rajun pyyteensä.
Miten sitkeä onkaan ihmisen kärsivällisyys! Alun kolmatta kierrosta sitten oli polttotanko nuolaissut Feo-Fanin elottoman aineen — ja yhä vielä oli Ka-Haran aarre paikallaan, Shi-Kain sielu ruumiissa ja La-Lin ääni kunnioittavan töykeä.
Minua ei enää miellyttänyt Tai-Masonin olinpaikan toivoton arvaileminen, ei Tai-Lanen puuhien yksitoikkoinen tarkkaaminen, ei edes onni, joka tuokioksi kiidätti sieluni suloisen See-Sean yksinäiseen kammioon. Tahdoin toimia, ryhtyä toivottomimpaankin — saadakseni tämän helvetillisen jännityksen laukeamaan; samapa se, jos siinä mellakassa omakin ruumiini viimeisen kerran liikahtaisi.