Levottomuus oli vallannut sieluni. Muulloin olin odottanut, kunnes vakoilevan Tai-Simonin ääni meidät yllätti; nyt en malttanut enää kuunnella enempää.
Lähettääkö Tai-Simon tänne nuo vangitut punaiset? Miksikä ei. Täällähän on metallisuoni. Ja täällähän itäisen louhoksen seinä murtuessaan viimeksi oli riistänyt alun kolmattakymmentä henkeä.
Suuri Kaikkeus! Mitä he olivat miehiään? Tai-Masoninko väkeä? Tai-Jooninko alustaman kapinahankkeen toimitsijoita?
Kuin kuumeessa kävin päivän, toisen ja kolmannen. Joka laskussa jätin työni ja La-Lin vartioidessa ruumistani pälyin Tshung-Kingistä tulevaa lentuetta. Ja neljäntenä se ei enää ollut tyhjä kuormalentue, vaan viidenkolmatta siiven vahvuinen viuhka, jonka suoltuessa aukkoon Tai-Lanen polttaja joukko muodosti vartioketjun.
Miten mielelläni olisinkaan viipynyt Tai-Lanen luona, kun vankien jono läheni huikaisevaa valokehää! En kuitenkaan tohtinut muuta kuin hätäiseltä tarkasta noiden rotevain miesten kasvoja. Ja siinä olikin tarpeeksi. Neljäs jonon etupäästä oli pitkä, kumara punainen, jonka katseen synkkä levollisuus oli minulle kummallisen tuttu. Tai-Joon — niin, hänhän oli minulle miehen osoittanut kerran kontaktikoneen näkölaatalla.
Hänen nimensä?
Tai-Tan-Lin levoton katse näytti äkkiä käyvän jäykäksi. Seuraavassa tuokiossa hänen äänensä olisi kuuluttanut vieraan hengen läsnäolon. Kiroten huonoa onneani pakotin henkeni takaisin louhokseen.
La-Li ei ollut ruumiini ääressä. Parin miehenmitan päässä hänen kätensä liikkuivat metallin hohteessa.
— Lao-Koo, sanoi hän kääntyen minuun päin, — nyt en ole sinulle enää mitään velkaa.
En kyennyt pistosta oikein tajuamaan. Mutta hänen äänensä sävyssä oli jotakin, mikä lievensi sanojen vaikutusta.