— Kara-Hun! sanoin, kun ilmiö katosi korkeuteen. — Joudu!
Yksi ainoa ajatus oli ottanut vallan tajunnassani, ja minä tunsin sen pohjalla järkeni vilkkaan juoksun. Vasta louhoksen pimeimmässä sopessa pysähdyin.
— Kara-Hun! virkahdin. — Sinä ymmärrät. Jos vaara uhkaa, niin pudistat ruumiini hereille. Minä makaan. —
Se oli Tai-Lanen ääni. Naisekkaana se leperteli, mutta pohjalla kumisi järkähtämätön raakuus.
— Orja Shi-Kai, sinä puhut! sanoi se.
Shi-Kain katse vilahti Tai-Tan-Liin ja takaisin Tai-Laneen.
— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — orja Shi-Kai on pitänyt velvollisuutenaan ylläpitää järjestystä kaivoksessa. Sitten Lao-Koon tulon se ei enää ole onnistunut. Hänessä astui kaivokseen kapinan henki. Ensin hän villitsi Feo-Fanin ja sitten kauniin La-Lin. Edellisen tapoin, jälkimäistä olen pitänyt silmällä. Lao-Koon olisin tappanut; mutta hän merkitsi sinulle kaksikymmentä tonnia.
— Asiaan, orja! keskeytti Tai-Lane. — Mitä olet huomannut?
— Oi suuri Tai-Jeo, hän lyöttäytyi yhteen vanhan Ka-Haran kanssa. Jo aikoja ennen oli Ka-Haralla ollut epäiltävää asiaa läntisiin pohjukkoihin, ja Lao-Koon tultua tämä epäiltävyys kasvoi. Minä koetin ottaa siitä selkoa, mutta he olivat ovelia eivätkä paljastaneet toimiaan. Nyt, Kara-Hunin tultua, heidät yllätin.
— No? innostui Tai-Lane ja Tai-Tan-Li astui askeleen lähemmä.