Tunsin vapisevani ilosta.
Ja samalla tunsin, etten hänen verukkeitaan pitemmältä kestäisi.
— Kuolema ja kirous! Sen täytyy tapahtua! kivahdin. — Kautta kaiken hyvän, se on ainoa pelastus! Ajamme metallin läntiseen louhokseen. Räjähdyskone on siellä. Telkeämme aukon. Vangit ja metalli samassa sopessa! — Mikä keksintö! Näetkö, Tai-Tan-Li, me odotamme, toivomme viimeiseen hetkeen, ja jos tarkastuslentue saapuu, annamme koneen räjähtää —
— Metalliin?!
— Se vie metallin ja vangit, möyrii umpeen koko läntisen louhoksen. Ja jos sorassa pengotaan, Tai-Tan-Li, niin levitämme kätemme ja sanomme levollisesti: se oli heidän työtään, kapinallisten kätköä. Joudu, Tai-Tan-Li!
Hän ei enää siekaillut. Äkillinen kirkastus oli valahtanut hänen hämmästyneille kasvoilleen.
— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — sinä olet nero!
Ja hänen äänensä kuului kohta käytävän pimeikössä.
Kolme, neljä hetkeä! kertasi tajuntani kärsimättömästi. Ja Tai-Lanen ruumista alkoi vaivata kiusallinen näläntuntu. Käännähdin vasemman seinän puoleen ja astuin askeleen. Se avautui, ja katseeni hipoi haalakassa keltahohteessa kimaltelevia maljakkoja, joiden sisällystä viehkeä kaunotar varovasti sormieli.
— Oi suuri Tai-Lane, helähti ääni, — hyytelö on sinua odottanut. Olen sivellyt huuleni sen makealla hetteellä.