Kuin pakosta lähenin lepoverkon viekoittelevaa keinua. Mielihyvällä lysähdin siihen ja annoin kauniiden hymyhuulien syöttää Tai-Lanen suuta herkulla. Naisen käsi siveli ruumistani.
— Olen väsynyt, sanoin nautittuani ravinnon. — En, en halua mitään. Tanssi minulle.
Tuo viimeinen tuli kuin vasten tahtoani. Naisen suloinen notkeus ihastutti minua, ja toisinaan sain vastustamattoman halun koskea hänen hipiäänsä.
Minun se ei ollut, tuo halu; se oli Tai-Lanen ruumiin. Ja välimmiten olin antamaisillani sen voittaa. Mutta sitten häpesin. Enkö minä, Lao-Koo, ollut nyt tuon pyyteissä mässänneen Tai-ruumiin herra?
Minä hymyilin keskellä kiusallista jännitystä.
Naisen tultua lähelleni katselin hänen kauniita jäseniään. Minua huvitti päästää tajunjännityksen avulla Tai-Lanen henki kokonaan ruumiinsa ulkopuolelle, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hellitin jännitystä, kunnes tunsin hänen tahtonsa taistelevan kielenkannasta. Mitähän, jos hänen henkensä liikapinnistyksen painosta tyyten vapautuneena olisi hälyttänyt apua Tshung-Kingistä!
Se oli ajankulua, mutta se oli kiusallisessa yksitoikkoisuudessaan hirvittävää. Minä aloin kauhistua omaa jännitystäni.
* * * * *
Aurinkokellon osoittaessa toista hetkeä työnsin naisen luotani. Melkein pakahtuneena horjuin etuhuonetta kohti.
— Tai-Tan-Li! huusin huoneen kolkossa yksinäisyydessä.