— Onneton! kuulin Tai-Joonin tutun äänen. — Oletko ehtinyt kajota —
— Tai-Joon! Tai-Joon! huusin ihastuksesta.
Hän vilkaisi minuun ja hymyili rauhoittuneena, ja hänen huulensa näyttivät sommittelevan sanoja. Hän astui luomakorvaista kohti, pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.
— Toverisi, arvaamma, sanoi hän. Mies räpäytti silmiään tuskin huomattavasti.
— Kenen käskystä?
— Tai-Maran, oi laupias herra — matkalla Lunasta Tshung-Kingiin.
Mies loi avuttoman katseen ylhäällä vaalenevaan aukkoon, ja Tai-Joon jatkoi hitusen suopeammin:
— Osuitte siis sattumalta?
— Vakuutan, herra, vallan sattumalta. Tshing-Tunin siipi vioittui, saimme laskeutua ja korjata sitä runsaasti kaksi hetkeä. Aioimme varjoutua Gordoniin, mutta juuri noustessamme keksimmekin tämän aukon. Vakuutan, herra, kautta Avaruuden vakuutan —
Tai-Joonin kädenliike tukki hänen suunsa; miesparka laski kätensä riipuksiin ja uikutti armoa.