— Vaikene, orja! kivahti Tai-Joon. — Silmäsi sanovat, että olet ollut kaivoksien pimeydessä. Montako kierrosta?
— Yhdeksän, herra.
— Ja nyt kuulut "Lentävään silmään"?
Mies räpäytti silmiään ja yritti jälleen puhjeta uikutukseen.
— Vaikene! sanoi Tai-Joon ankarasti.
Aioin juuri tavalla tai toisella herättää suojelijani huomiota, mutta en oikein tiennyt, miten aloittaa, kun hän jo tulikin luokseni ja tarttui hymyillen käsivarteeni. Silloin ehätin ennen häntä, koetin esittää säälittelevän mielipiteeni ja puolustaa tuota epätoivoista miesparkaa.
— Mitä? Eivätkö he yrittäneet surmata minua?
— Kyllä, mutta —
— He eivät onnistuneet, sen tiedän. Suuri Kaikkeus osutti virran Tshing-Tunin jalkaan. Mutta se ei muuta asiaa. Ilman sitä he olisivat surmanneet sinutkin, tehneet tyhjäksi koko aikeeni, silmänräpäyksessä riistäneet kansalta ainoan toivon. Oi lapsi, turhaanko olisin työtä tehnyt, turhaanko erämaassa piileskellyt, turhaanko kurjain tuhansien toivonkipinää vireillä pitänyt! Ei, ei — ei turhaan! Kaikkeus on antanut meille vain varoituksen, kehoituksen.
Hän kääntyi miespoloiseen, joka vapisten seisoi siinä edessämme, uskaltamatta tai kykenemättä katsettaankaan nostamaan. Entinen hymyilevä, hiljainen Tai-Joon oli muuttunut ankaraksi, kovaääniseksi ja käskeväksi herraksi, samaksi, joka oli singonnut uhmasanoja suurelle Morris-Jeolle tuona muistini unohtumattomana ensi aamuna.