— Orja! tärisi hänen äänensä, — sinä olet vapaa. Mene!
Hämmästykseni vaihtui ihastukseksi, mutta jo samassa luin miesraukan kauhun virnistyksestä sanojen hirvittävän merkityksen. Ja silmäys nyt jo täysin valoisaan katto-aukkoon, johon Tai-Joonin käsi käskevänä viittasi, ilmaisi minulle tuomion koko julmuuden.
— Oi laupias herra, armahda, armahda! Vaimoni raataa pimeydessä, lapseni, vanha äitini — — Oi suuri, armollinen Tai-Joon, minä olisin lunastanut heidät vapaiksi, ennenkuin kuolevat.
— Ja siksi myit itsesi "Lentävälle silmälle" — toisia omaistesi sijaan syvyyteen saattaaksesi. Onneton orja, saastainen olio, ulos! ulos!
Parahtaen vajosi miehen leuka rinnoille, jäntevä ruumis vapisi tuskan puistattamana, ja hartiat köykistyivät luhistavan taakan painosta. Hän hapuili tuolilaitetta, tarttui jo sen laitaan, mutta sitten pääsi rinnasta äärimmäisen epätoivon ulvahdus:
— Oi armoa, armoa, armoa! Suuren Kaikkeuden, äärettömän Avaruuden nimessä vannon — vannon, etten tätä ilmaise. Oi suuri Tai-Joon, annan äitini, vaimoni, lapseni nääntyä — palaan itsekin pimeyteen — palaan — palaan —
Silloin en kestänyt enää. Miehen lyyhistyessä Tai-Joonin jalkojen juureen karkasin seisaalleni ja tartuin suojelijani kohotettuun käteen melkein tietämättäni mitä tein. Hän hämmästyi, änkytti epäselvän kysymyksen, mutta äänensävyn äkillisessä muutoksessa oli jotakin kunnioittavaa, ja se vain kannusti rohkeuttani.
— Tai-Joon, sanoin, tämä mies jää tänne.
Hän säpsähti värähtelevää ääntäni, haukkoili vastalausetta ja näytti väistävän katsettani. Mutta maassa viruva mies tuijotti minuun mulkoilevin silmin ja pakeni säälivää kättäni oudosti kauhistuen.
— Armoa, herra — oi armoa! hoki hän.