Se antoi uutta intoa. Kara-Hun kapaisi aukolle, taakka toisensa perään vierähti sen mustasta suusta tunnelin pohjalle, ja kierrossatoja hievahtamatta seisonut vaunu nytkähteli hohtavien harkkojen painosta.
Vajaaseen kahteen hetkeen laskin päässeemme puoleen määrään. Orjan työnä se olisi vienyt yhtä monta päivää. Kuumeisella kiireellä aloin hyppelehtiä edestakaisin louhoksen ja tunnelin välillä, täällä innostaen, siellä kuiskaten kannustaen.
Räjähdyskonetta hakiessani osuin La-Lin lähettyville. Hänen työskentelynsä näytti minusta ilottomalta. Olin sanomaisillani hänelle sanan, mutta samassa äkkäsin sen, mitä hain, ja syvennyin seuraamaan sen johtolankaa.
Aukon lähellä pysähdyin kuuntelemaan. Helvetillisen mylvinän ohella olin kuulevinani hillittyä puheen sorinaa. Terävällä metallisirulla taitoin langan ja panin painavan lohkareen jäännöksen pitimeksi.
Metallitaakat kulkivat kuin aaveet ja niiden hohteessa vilahtelivat kaivannosta palaavien työteliäät kädet.
Lankaa oli kymmenkunta miehenmittaa. Voidakseni saada sen pään tunnelin puolelle täytyi minun siirtää räjähdyskone peremmäksi. Asetin sen kahden kannatinkaaren väliin ja odotin, kunnes viimeinen mies oli hävinnyt kaivantoon.
— Lao-Koo, kuulin äänen, kun kiiruhdin lanka kädessä aukolle, — mihin he menevät?
— Tunneliin, sanoin lyhyesti.
— Olen sen kuullut, intti hän hiljaa, — mutta miksi he sinne menevät? Ja miksi sinne menee tuo metalli?
— La-Li! sanoin tarttuen häneen kiihkeästi. — Silmänräpäyskin on kallis. Elä kysy enempää, ennenkuin olemme seinän tuolla puolen. Kautta veljesi hengen, joka sinulle ennusti minun tuloni, tottele minua, La-Li.