Kenties ääneni epätoivoinen sävy sen vaikutti; hän kiipesi vastustelematta aukkoon ja ryömi edelläni eteenpäin.
— Kara-Hun! huusin hänen ohitseen. — Ojenna kätesi La-Lille!
— Miten hän on sinne päässyt? helähti La-Lilta.
— Hyppäämällä, La-Li.
— Jos siinä pohja on, voin minäkin hypätä, tuli uhmaavasti, ja La-Li katosi tunneliin.
Mutta hän viipyi yhä aukon suulla. Alas tullessani näin hänen silmäilevän näkyä. Se olikin jylhän suurenmoinen. Tomuna tunnelin pohjalla hohteleva metalli valaisi palan tuota pitkulaista suojaa, ja sen keskellä seisoi vaunun haamu liekehtivine suineen kuin satumainen jättiläishirviö puikkelehtivien ihmis-syöpäläisten kynsissä.
— Kaikki mukana, Kara-Hun? huusin innostuneena.
— Kaikki, oi suuri Tai-Kee, tuli Kara-Hunin julkea vastaus.
— Ja vaunu liikkuu? jatkoin kaihtaen La-Lin katsetta.
— Helposti.