— La-Li! sanoin puristaen ruumista, joka tahtoi luistaa sylistäni. Vaunu on jo varmaankin kaukana. Miten kauan olemme maanneet?
— Olen viroitellut ruumistasi hyvinkin kaksi hetkeä. Minä en näe valkoista juovaa —
— Juovaa?
Äänen kalseuden tuntu hävisi äkillisen ajatuksen tieltä. Pinnistin näköäni. Ah! Oliko se viiru näkökalvolla vai tosiaanko tuolla häämötti naarmun aive!
Sanaakaan sanomatta, jäsenien kangistellessa, kalvavan levottomuuden tunkiessa tajuntaani vedin La-Lia mukanani viirua kohti. Suuri Kaikkeus! — Maaperä allamme oli täynnä kuoppia ja töyräitä, kiviä ja multaa — ja tuokion kuluttua luisuimme vierivässä sorassa kaivantoon, jossa tuokin ainoa silmää lepuuttava pilkku imeytyi pimeään.
Hengästyneinä petollisen juoksusoran poljennasta pääsimme vihdoin haudan toiselle laidalle.
— Se on juova! helähti La-Lin huulilta.
Mutta kesti tukalan neljänneksen, ennenkuin sen saavutimme. Ja tultuamme sille kohdalle, jossa terävä särkkä päättyi sileään sisäreunaan, tunsin päästäneeni hämmästyksen huudahduksen.
— Seinä on murtunut, sanoi La-Li töyrään yli hapuillen.
— Niin. Mutta juovat!