Hän ei vastannut sanaakaan, mutta minä tiesin, että hänenkin katseensa oli juuttunut hohtavaan juovapariin, joka suorana kaksoisviivana loittoni pimeyteen.
— La-Li! sanoin tuntien vastustamatonta halua kirkaista. — Tämä ei ole se tunneli; tämä on kaksiraiteinen! —
* * * * *
Tuo ajatus teki minut hulluksi. Jätin La-Lin repeämän suulle ja hapuilin seinäviertä seuraten takaisin. Runsaan hetken ryömittyäni jokaisen sopen ja sokkelon palasin vastakkaiselta suunnalta aukolle. Olin kihnannut polveni verille, piirtänyt käsin ja jaloin tämän epämuotoisen kaivoksen ääriviivat ja varmistunut siitä, että tämä repeämä oli sen ainoa ovi.
— La-Li, sanoin mietittyäni, — sytytettyäni langan juoksin enintään kymmenen miehenmittaa.
— Juoksit — toiseen suuntaan, tuli arastellen. — En tiennyt, harmittelin. Olin sokea.
Ja päästäkseni kiusallisesta ajatuksesta lähdin toistamiseen kierrokselle.
Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Mutta miten se oli tapahtunut, sitä kykenin tuskin arvailemaan. Että räjähdys oli ollut voimakkaampi kuin mitä olin odottanut, senhän tunsin vielä luissani; mutta että se oli kyennyt liikuttelemaan maamassoja niin, että toinen tunneli tyyten hävisi ja toinen paljastui näkyviin, sitä en oikein jaksanut ymmärtää.
Miten sitten olikaan käynyt kaivoksen, miten Tai-Tan-Lin ja hänen kahdensadan miehensä! Sitä en tahtonut ajatella.
— Se on myllertänyt jonkun noista jähmeistä kaarista, selitin La-Lille, — ja painanut tunnelimme tukkeeksi valtavan maakerroksen, jonka toinen reuna nyhtäisi palan tämän tunnelin seinästä.