Mutta toisen päivän laskussa aloin epäillä suuren Kaikkeuden tarkoitusta. Olimme lyhyin levähdyksin seuranneet loppumatonta kiskoparia hyvinkin puolen asteen pituudelta, ja yhä oli edessämme pimeys, yhä sivuillamme siloinen seinä, yhä yllämme hohteessa häämöttävä yksitoikkoinen katto.
— Kuolet uupumukseen, La-Li, sanoin silloin. — Anna minun kantaa sinua.
— Mitäpä se hyödyttäisi? vastasi hän väsymystään peitellen. — Tunnelin päähän emme kuitenkaan koskaan tule.
— Mutta me voimme löytää putken.
Se oli toivon kipinä, joka vähitellen uhkasi sammua. Kolmannen päivän nousussa jätin La-Lin lepuulle saadakseni tietää, milloin se oli tapahtuva.
Kuolema ja kirous! Mikäli aineen poissa ollessa kykenin matkaa vertailemaan, oli meidän kuljettava lähimain kahden normaaliasteen mitta, ja siinä olisi meille työtä neljäksi päiväksi.
Mutta — minua ihastutti yllätys — tämän taipaleen päässä aukenisi eteemme yksi noita valtatien vartioulokkeita, joita olin toivonut löytäväni, ja sen kohdalla oikeanpuolisella kiskolla riippuva vaunu.
— La-Li! huudahdin hullaantuneena. — Minä kannan sinua väkisin!
— Minä jaksan, sanoi hän väsymyksensä lannistaen.
Ja hän kuunteli toivehikasta selostustani pidätellen läähätystään ja silloin tällöin vastaten vähemmän kalseasti.