Puolimatkaan päästyämme kävivät levähdyshetkemme tiheämmiksi, mutta kuitenkin La-Li aina nousi. Viidennen päivän nousussa, kun minun täytyi myöntää, että olin matkan väärin arvioinut, hän ei enää noussut.
— La-Li, sanoin, — minä kannan sinua.
— Minä jaksan kohta, tuli väsyneesti.
— La-Li, sanoin taas hetken mentyä, — sinä olet kevyt taakaksi. Tule syliini.
Mutta hän työnsi käteni pois.
— Odota, tuli hiljaa. — Lepään vielä tuokion.
Sisässäni kouristeli ilkeästi, ruumiini hikosi levätessänikin, ja uni olisi ollut suloisempaa kuin maukkain ravintoneste. Suuri Kaikkeus! Kahdeksaan päivään ei pisaraakaan ollut valahtanut kielellemme.
— La-Li! sanoin ruumiini vaatimuksia peläten. — Minä en siedä vastaväitteitä; tahdon kantaa sinua!
Hän ei vastannut.
Silloin sieppasin tuon hennon olennon syliini, horjuin muutaman askeleen, saavutin tasapainoni ja kiisin enemmän kaatuen kuin juosten eteenpäin. Hyvä Jumala! mutisivat huuleni; hänen rintojensa pehmeä kosketus tuntui huokuvan voimaa rintaani ja hänen käsiensä hervoton heilahdus ajavan ripeyttä reisiini.