— La-Li, kuiskasin, kun kymmenennellä levähdyksellä en enää tahtonut havaita hänen huountaansa, — sinä et saa kuolla; sillä jos sinä kuolet, on sinun ruumiisi painava Lao-Koota, kunnes hänenkin henkensä on paennut.
Minä ryömin eteenpäin — ja toisin ajoin tiesin, että menetin neljänneshetken kahden miehenmitan matkalla. —
* * * * *
Monentenako päivänä, sitä en enää voinut laskea, tunsin taakkani saavan aavistuksen eloa. Lepäsin sen kanssa taipaleella ja päättelin itsekseni, että vielä hetken se eläisi. Käden vähäinen liikahdus vasta minulle totesi, että sisimmässäni olin jo jättänyt kaiken toivon, sillä nyt oli tajuntaani pulpahtanut jotakin uskomatonta uutta.
— La-Li! riemuitsin, — La-Li! Minä juoksen jälleen, minä juoksen!
Mutta polveni vavahtivat.
— Ei, Lao-Koo, tuli heikosti, mutta siinä helähti kuin kerran ennen, — elä juokse. Kuuntele. Sinä olet Tai-Kee — suuri Tai-Kee —
— Olen Lao-Koo, La-Li!
— Niin, mikä olet — minulle olet sama. Kuule! Minä jätän ruumiini, minäkin. Ja silloin olemme yhdenvertaisia. Lao-Koo — syleile minua silloin —. Sitä tahdoin sanoa, — kun pyysin odottamaan — ennen viimeistystä —
Suuri armias Kaikkeus! Mitä lienen huutanut, mitä vastannut! Tiesin vain sen, että La-Li oli sylissäni, että hän rakasti minua, että minä puristin häntä rintaani vasten — ja että hän tahtoi kuolla.