Jos tässä tunnelissa oli ravintoa, jos tuo näkemäni vartiouloke oli lainkaan olemassa, niin minä löytäisin sen paikan, raastaisin ravinnon — tekisin sen vaikkapa kuolevan ruumiini kylmällä kädellä ja valuttaisin nesteen lemmittyni kuivuneille huulille!
— Kaikkeus! huusin, tuntien siinä oman voimani veljen, — jos sinä olet minussa ja minä olen palanen sinua, niin minä voitan sinut, jos tahtoani vastaan nouset!
La-Lin kädet olivat kiertyneet kaulaani, hervottomina ne olivat jälleen siitä hellinneet — ja minun turtuneet jalkani kävivät kuin kone, jota jostakin loitolta pakotin polkemaan eteenpäin.
Vihdoin silmääni häiritsi katkeama toisessa kiskoviivassa.
— Voitto! korahti kurkustani, kun kompuroin varhomaisen vaunun kupeelle; ja taakka sylissäni tuuperruin vartioulokkeen lasimaiselle lattialle.
Kuolettava uupumus oli vallannut ruumiini. Kun nyt kerran olin tässä, niin saatoinhan levätä pienen hetken, intti ääni himmeässä tajunnassani.
— Houkkio! Jos lepäät, hetken, lepäät iankaikkisuuden! Ja La-Li —!
Se riisti jäseneni levosta. Rasituksesta vapisten haparoin komeron seiniä; väsymyksestä vaikeroiden hinasin itseäni eteenpäin. Ja käteni kosketti laitetta, jonka pinnalla tunsin nappulan —
Ruokaa!
Silmäni sokenivat. Niihin oli osunut huikaiseva valo. Se pisteli kirvelien luomienkin läpi.