Kiroten painoin kädet silmilleni.
— Aurinko! kuiskasi ääni lähelläni, ja sormieni välitse näin La-Lin ihanan olennon kääntelehtivän menehdyksen horroksessa.
Armias Kaikkeus! — Kuinka suloinen hän oli siinä valkoisessa valossa! — Ja kuinka viehkeästi hänen huulensa hymyilivät onnekkaan unelman lumoissa!
Ja sitten — sydäntäni viilteli — nuo samat huulet maiskuttivat olematonta letkua imien.
Vihavoittavia silmiäni varjostaen hain seinän hohteesta tuota kaivattua ravinnonpäästäjää. Kontaktikoneen takana oli lepoverkko, sen yllä vähäinen pahka, mutta letkua siinä ei ollut — eikä muuallakaan.
Arvelematta tempasin koneen kupeella viruvan metallikammen, säkenöiden se iski seinässä ilkkuvaan pahkaan, iski toisen kerran, kolmannen. Ja silloin ruiskahti valkoinen neste tuoksuvana ryntäilleni.
Armias Jumala! Se tosiaankin tuoksui. Koskaan ennen en ollut tuntenut niin herttaista tuoksua.
— La-Li! huusin ilosta hullaantuneena tavoitellen tuota elämännestettä käsiini. Ja ryvettäen kasvoni suihkussa olin läkähtyä sen ahnaaseen ahmintaan.
Mutta samassa tuokiossa iski hävyntunne juopuneeseen tajuuni. Väistin kasvoni suihkusta, täytin kahmaloni nesteellä ja hoipertelin La-Lin luo.
— Herää! — Herää! huusin.