Ja tukehduttamisen uhalla valutin ravintoa hänen kuivuneille huulilleen. Ah! Kuinka nautin nähdessäni hänen nielevän, kuinka iloitsin hänen hipiänsä palaavasta lämmöstä!
— Lao-Koo! sopersi hän, kun kiidätin hänelle kolmannen kourallisen. — On niin hyvä — olla —
Ja pilkahdus hänen raukeasta silmästään sanoi minulle enemmän kuin siinä tuokiossa jaksoin uneksia.
Suurta Kaikkeutta kiittäen ja kirvelevät silmäni ummistaen ojensin suuni tuoksuvalle nesteelle. —
* * * * *
Kuinka kauan siinä lienenkin levännyt, herätessäni minua hymähdytti tilanteen naurettavuus: ylt'ympäri lattialla koukerteli nesteniemekkeitä, ja ruumiini mässäsi sen limaisessa kylvyssä.
La-Li ei kuullut huudahdustani. Unen laupiaassa helmassa hänen ruumiinsa ei tuntenut kivikovan alustan painoa; selkiselällään hän siinä lepäsi, toinen käsi niskaa tavoitellen, toinen rentona lattiaa hipoen.
Tuokion katselin valon leikkiä hänen nousevilla rinnoillaan; sitten otin hänet syliini ja laskin lepoverkon joustavalle pohjalle.
Hän kuiskasi jotakin, hymyili ja veti polvensa koukkuun.
Vasta silloin tajusin ravinnon tunnottoman haaskauksen. Riensin suihkulle, ahmin unen tyhjentämän vatsani kylläiseksi ja sovitin kivensirun tulpaksi vuodolle. Ja tyytyväisenä tilapäisen kotini mukavuuteen tunsin lempeää myötätuntoa koko ihmiskuntaa kohtaan, La-Lista, joka tuossa verkon jousteella uinui, Shi-Kaihin asti, joka, jos vielä eli, yhä kipinöitti armotonta tankoaan ruttoisten mylvinässä.