Suuri Kaikkeus! Olinko unohtanut Kara-Hunin, Ka-Haran! Kukaties he tällä hetkellä tuolla toisessa tunnelissa surivat minua kuolleeksi. Tai kukaties oli heillä kyllin huolta omassa kohtalossaan.
Paha aavistus alkoi jälleen painaa mieltäni. Täällähän ei tarvinnut pelätä, tässä autiossa tunneli-äärettömyydessä uskalsin toki ruumiini tuokioksi jättää.
En viivytellyt. Kuuntelin La-Lin tasaista hengitystä, painoin poskeni hänen poskelleen ja laittauduin lepoon. Mieleni palasi yhä uudestaan läpi äskeisen taipaleen, yli räjähdyksen aikaansaaman kaivannon, siihen tunneliin, jonka kattoa pitkin yksi ainoa kiskojuomu viiletti. —
* * * * *
Siinähän se oli. Ja kattojuomun kohdalla maassa hohti kaksi riviä hienon hienoa metallitomua.
Vaunu oli siis edelläni.
Matkan arvioiminen ei edes mieleenikään juolahtanut; sen päämäärä vain kiirehti minua eteenpäin. Ja kuitenkin tiesin äkkiä, että oli syytä seisahtua.
Mitä se oli? Tunnelin pohjalla lepäsi hohteessa mies; se oli hengetön ruumis.
Hyvä Jumala! vavahti sielussani. Tämäkö oli ollut aavistukseni!
Viiletin pelon vallassa eteenpäin. Vähän matkan päässä makasi toinen ruumis, sitten kolme lähetysten; niistä kaksi vielä päästeli heikkoja äännähdyksiä. Pinnistin henkeni toiseen.