— Ka-Hara! sanoin kauhistuen. — Ovatko he joutuneet riitaan?
— Nälkä, höpisi miehen sammuva ääni.
— Ettekö ole saaneet ravintoa, Ka-Hara? Eikö Kara-Hun ole löytänyt putkea?
— Nälkä, kertasi vanhuksen kiteytynyt ajatus; siinä ei enää ollut sijaa muulle.
— Ka-Hara! sanoin tuskaillen voimattomuuttani. — Minä en voi sinua auttaa. —
Ja säälistä siirsin henkeni hänen raihnaisen ruumiinsa puitteisiin. Ah! sitä kalvavaa kouristusta, jonka ympärilläni tunsin: se ei voinut olla muuksi kuin kuolemaksi.
— Ka-Hara! yritin sanoa, mutta kuolevan sydämen ahdistus ajoi minut hänen ruumiinsa ulkopuolelle, ja minä en ehtinyt saavuttaa vapautunutta sielua lennossa.
Kara-Hun! Minun oli saavutettava Kara-Hun! Vielä kahden ruumiin yli viiletin eteenpäin — ja sitten tapasin hänet.
Hän virui pitkänään vaunun takana.
— Ken-Tao! hoki hän nykien vieressään makaavaa ja nojaten toisella kädellään vaunuun. — Ken-Tao! Etkö jo nouse? Tai-Mason odottaa metallia. Olemme ajaneet vasta yksitoista normaaliastetta, ja Kongoon on yli sadan —