Vaunusta karissut metallitomu valaisi hänen kaameita kasvojaan; niillä paloi mielipuolisuuden rohkea tuli. Ryhdyin puhumaan Ken-Taon suulla.
— Kara-Hun, toveri, sanoin lämpimästi, — lepää sinä ja anna Ken-Taon levätä; minä, Lao-Koo, pidän huolen loppumatkasta.
— Tai-Kee! virkahti hän kuin unta nähden. — Niin, Tai-Kee. Tiesinhän, että se hautasi sinut, tiesin, tiesin. Mutta minä olisin vienyt metallisi Masonille, olisin vienyt, kun vain olisin löytänyt ravintoa.
Hän itki ja hapuili kouristuksen kynsissä tukea kädelleen.
— Kara-Hun, sanoin. — Sinä olet sankari. Tai-Mason saa tietää, että olet tehnyt tehtäväsi, ja — Tai-Kee kiittää sinua. —
Oli surkeata nähdä hänen kamppailuansa, vielä surkeampaa kuulla hänen ääntänsä.
— Minä en löytänyt ravintoa, toisteli hän, — löysin vain putken, paljon putkea, tyhjää putkea. Mistä minä tiesin, että neste kulki Lunaan toista tietä! Ah, ei pisaraakaan, ei pisaraakaan — suuri armias Kaikkeus, ei pisaraakaan! —
Se leikkasi sisimpääni. En raaskinut hänelle sanoa, että olin pelastunut ja että minun tunnelissani oli ravintoa. Suuri Jumala, äsken sitä oli siellä lattia lainehtinut!
— Kara-Hun, sanoin, — suuri Kaikkeus on sinulle armollinen.
Ja koko myötätuntoni voimalla ajauduin hänen uupuneeseen aineeseensa, kärsin sen tuskia, kamppailin sen verenseisauksessa ja tunsin sen aivokopasta jotakin irtautuvan.