— Tai-Kee! olin kuulevinani. — Tai-Kee! — Ja enempää ei jälleen vapautunut sieluni kyennyt tajuamaan. Kara-Hunin ruumis makasi tuossa hohteisessa sorassa, ja hänen henkensä oli liian keveä seurattavaksi.
* * * * *
Kuin pahasta unesta palauduin oman tunnelini puitteisiin. Viehkeässä valossa silmiäni hiveli vielä viehkeämpi näky: pääni pohjissa istui La-Li, molemmin käsin otsaani hyväillen, ja hänen silmäinsä pohjalla kimmelsi ilme, joka tuokioksi karkoitti kaikki ikävät ajatukset.
— Lao-Koo! sanoi hän siirtäen sinikatseensa lähemmäksi silmiäni. — Minä olen odottanut heräämistäsi. Sinun henkesi oli kaukana täältä, koska se ei tuntenut huulieni hyväilyä ihollasi.
— La-Li, vastasin, mutta hänen ilmeessään oli jotakin, mikä uudestaan karkoitti eletyn pahan; ja minä vaikenin.
— Tule! sanoi hän rattoisalla touhulla. — Minun on nälkä.
Me seisoimme käsitysten keskilattialla. Katseemme imeytyivät toisiinsa, ja niistä kuvastui voima, jonka äsken saavutettu valo oli esiin lietsonut. Äkillisen kuumeen valtaamana puristin tuon suloisen olennon syliini ja painoin kiihkeästi huuleni hänen huulilleen, unohtaen sovinnaiset lemmentavat.
— Lao-Koo! sanoi hän irtautuen. — Anna minun syödä. Minä tahdon, että ruumiini kyllästyy voidakseen olla kokonainen.
Hän kumartui imemään nestettä, jonka kivenmurusen lomasta päästin hänen huulilleen suihkuamaan. Runsaan neljänneshetken annoin katseeni hyväillä hänen kumartunutta vartaloaan, ja mitä enemmän hänen muotojaan silmäilin, sitä paremmin ymmärsin Tai-Jeon pyyteen: suuren Morris-Jeonkin kammiossa olisi tämä jumalainen vartalo kaikessa hentoudessaan ollut koristus.
— La-Li, kuiskasin hänen syötyään, — miten Tai-Jeo saattoi sinut kaivokseen lähettää! Silloinhan jo suloutesi oli nupussaan.