La-Lin silmässä paloi äskeistä lumoavampi kiille.
— Lao-Koo, sanoi hän uuden sävyn helähtäessä hänen äänessään, — suuri Kaikkeus varmaan oli päättänyt, että saisin sen koskemattomana ojentaa sinulle. Minä olen maksanut sinulle sadannekseni, en ole sinulle enää mitään velkaa. Tule, Lao-Koo, ruumiini palaa saadakseen sulautua sinun ruumiisi tuleen.
— La-Li!
Hän seisoi edessäni nousevin rinnoin, levitetyin käsin, harsoutunein katsein. Ja hänen ihonsa väreili pintaveren hehkuessa sen hennoimmilla kohdilla.
— Sinä olet heikko, La-Li, sanoin vältellen lepoverkon viettelevää joustetta.
— Minä saan uutta voimaa sinun väkevyydestäsi, oi Lao-Koo!
Siinä tuokiossa näin vain kutsuvan katseen, pakottavan pyynnön, milloinkaan ennen palamattoman neitseellisen rakkauden —
Ja tunsin sen lämmön — —
Tunnelin valkoinen valo himmeni siinä tulessa, jota se ei tähän asti ollut nähnyt. —